Oikukas hävittäjä teki saksalaislentäjien puolisoista leskiä – F-104 Starfighter oli taivaan kaunein katastrofi

Sotilasilmailu

Kun amerikkalaisen sotateollisuuden tuorein luomus Lockheed F-104 Starfighter tuotiin hallista päivänvaloon 1950-luvun puolivälissä, se näytti kuin viestiltä tulevaisuudesta.

Koneen kiiltävä, neulamainen runko ja olemattoman pienet siivet ikään kuin lupasivat viedä ihmiskunnan uuteen aikakauteen, jossa nopeus ratkaisee kaiken.

Monien muiden kylmän sodan unelmien tavoin Starfighterin tarina muuttui kuitenkin nopeasti tragediaksi, jota sävyttivät tekniset suunitteluvirheet, häpeällinen korruptio ja lentäjien keskuudessa syntynyt hirtehishuumori.

Koneen isä oli Lockheedin salaisen Skunk Works -osaston johtaja, legendaarinen Kelly Johnson. Korean sodan jälkeen Johnson haastatteli amerikkalaislentäjiä, jotka olivat taistelleet neuvostoliittolaisia MiG-hävittäjiä vastaan.

Lentäjien viesti oli yksiselitteinen: he halusivat koneen, joka kiihtyy ja nousee nopeammin kuin mikään muu. Pilotit halusivat voimaa, eivät hienouksia.

Johnson vastasi toiveeseen ”vähemmän on enemmän” -filosofialla, ja riisui koneesta kaiken ylimääräisen.

Tuloksena oli F-104, jonka siipien kärkiväli oli vain hieman yli kuusi metriä. Siipien johtoreunat olivat niin terävät, että mekaanikot viilsivät niihin kätensä. Huollon aikana siivissä oli käytettävä paksuja suojahuopia, jotta kukaan ei silpoisi itseään niihin.

Alkuperäinen F-104 oli tarkoitettu päivähävittäjäksi, eli nousemaan pilviin, ampumaan vihollisen alas ja palaamaan kotiin.

Kun Länsi-Saksa päätti varustaa ilmavoimansa uudelleen 1960-luvulla, poliitikot ja Lockheedin myyntimiehet keksivät kuitenkin muokata ”taivaan urheiluautosta” jokasään rynnäkkökoneen, joka pystyisi kantamaan jopa ydinpommeja.

Koneeseen ahdettiin tonneittain uutta elektroniikkaa, lisätankkeja ja aseita. Paino nousi, mutta siivet pysyivät samoina pieninä tynkinä.

Tuloksena oli kone, jonka sakkausnopeus oli pelottavan korkea ja jonka hallittavuus matalalla, saksalaisessa harmaassa säässä oli lähes olematon.

Saksassa konetta kutsuttiin pian liikanimillä Witwenmacher (leskentekijä) tai Erdnagel (telttavaarna). Tilastot olivat karuja: Saksa menetti 916 koneestaan 292. Kaikkiaan 116 lentäjää sai surmansa. Joskus onnettomuuksia tapahtui niin tiheään, että kansa alkoi puhua ”Starfighter-päivistä”.

Lentäjien keskuudessa syntyi synkkää huumoria. Tunnetuin vitsi kuului: ”Miten saat helpoiten oman Starfighterin? Osta tontti ja odota.” Kun Luftwaffen koneet maalattiin rynnäköintitehtävien vuoksi maastoväreillä, värityksen sanottiin auttavan konetta ”löytämään paikkansa saksalaisesta mullasta”.

Luftwaffe joutui lopulta perustamaan jopa erityisiä psykologisia tukiryhmiä pelkästään Starfighter-lentäjien perheille.

Yksi koneen suurimmista vaaroista oli sen alkuperäinen heittoistuin.

Suunnittelijat pelkäsivät, että koska koneen T-pyrstö oli niin korkea, ylöspäin laukeava lentäjä iskeytyisi siihen ja silpoutuisi. Ratkaisuksi kehitettiin istuin, joka ampui lentäjän koneen pohjan läpi alaspäin.

Ratkaisu oli toimiva 10 kilometrin korkeudessa, mutta suurin osa vaaratilanteista tapahtui nousussa tai laskussa.

Jos moottori petti nousun aikana, lentäjällä ei ollut mitään mahdollisuutta: heittoistuin ampui hänet suoraan kiitotiehen 500 kilometrin tuntinopeudella.

Ainakin 21 amerikkalaislentäjää kuoli kyseisen suunnittelukukkasen vuoksi ennen kuin istuin vaihdettiin ylöspäin ampuvaan malliin.

Koska koneen siivet olivat niin pienet, ne eivät tuottaneet tarpeeksi nostovoimaa hitailla nopeuksilla. Sen vuoksi tarvittiin järjestelmä nimeltä BLCS (Boundary Layer Control System), joka puhalsi moottorista kuumaa ilmaa siiville laskeutumisen aikana.

Jos moottori kuitenkin yskäisi tai lentäjä teki pienen virheen kaasun kanssa, nostovoima katosi silmänräpäyksessä ja kone putosi kuin kivi.

Lentäjät kuvailivat koneen ääntä ”surulliseksi ulvonnaksi”. J79-moottori piti tiettyjen säätöjen kohdalla ääntä, joka muistutti susilauman ulvontaa.

Saksan sumuisilla lentokentillä tämä ääni herätti monessa mekaanikossa kylmiä väreitä. Ulvonta kuulosti siltä, kuin kone itse olisi valittanut kohtaloaan.

Monella tapaa ongelmallisen koneen yllättävä menestys vientimarkkinoilla ei johtunut vain avioniikasta tai kilpailukyvystä, vaan myös ruskeista kirjekuorista.

Vuonna 1975 paljastui valtaisa korruptioskandaali: Lockheed oli maksanut miljoonia dollareita lahjuksia ulkomaisille poliitikoille.

Saksassa puolustusministeriä Franz Josef Straußia syytettiin miljoonien vastaanottamisesta. Alankomaissa kuningatar Julianan puoliso, prinssi Bernhard, joutui jättämään kaikki viralliset tehtävänsä paljastuttuaan Lockheedin lahjomaksi.

Italiassa ja Japanissa hallitukset huojuivat ja ministerit joutuivat vankilaan. Starfighterista ei ollutkaan tullut ”Nato-standardia” teknisen ylivertaisuuden vuoksi, vaan siksi, että se oli aikansa parhaiten voideltu konekauppa.

Vaikka Starfighter oli vaarallinen, monet lentäjät myös rakastivat sitä. Jotkut kutsuivat sitä ”viimeiseksi todelliseksi lentäjän koneeksi”.

Starfighterissa ei ollut tietokoneita lentämistä auttamassa, vaan lentäjän oli tunnettava koneen jokainen tärinä ja reagoitava välittömästi.

Jos lentäjä teki virheen, Starfighter tappoi. Täydellisellä lentämisellä se vei kuitenkin taivaan ääriin kahden machin nopeudella tavalla, johon mikään muu kone ei pystynyt.

Starfighter oli lentokoneena monella tapaa aikansa symboli: kaunis, nopea, korruptoitunut ja tappava.

Kun viimeiset italialaiset F-104:t poistuivat käytöstä vuonna 2004, päättyi yksi ilmailuhistorian ristiriitaisimmista luvuista. Taivaan ulvovat sudet olivat hiljenneet.