"Noin kymmenen vuoden jälkeen hoksasi, että nyt on pakko muuttaa asioita" – Avun hakeminen videopeliongelmaan on usein vuosikymmenen mittainen prosessi

Oululainen Jake Sevander jäi peruskoulun jälkeen yhteiskunnan ulkopuolelle. Vaikea masennus ja puutteelliset elämäntaidot johtivat siihen, että Sevanderin elämä pyöri 15-vuotiaasta asti tietokonepelaamisen ympärillä. Arki ei onnistunut yksin asuessa lainkaan ja läheisten muodostama tukiverkko oli olematon.

Kymmenen vuoden jälkeen hän tajusi, että elämä ei yksinkertaisesti etene, jos hän ei lopeta tai vähennä pelaamista huomattavasti.

– Ulkopuoliselle teinivuosien pelaaminen varmasti näytti jo ongelmalliselta, mutta itse sitä ei ajattelut vielä silloin. Noin kymmenen vuoden päästä sitä sitten hoksasi, että nyt on pakko muuttaa asioita.

Sevander ei ole ainoa vasta aikuisiällä peliongelmaan apua hakenut.

Avun hakeminen peliongelmiin kestää arviolta yhdeksän vuotta, ja apua hakevien keski-ikä on lähes 30 vuotta. Kaksi kolmasosaa peliongelmiin apua hakevista on 26–41-vuotiaita. Apua hakenut on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mies.

Luvut selviävät tietokone-, konsoli- ja mobiilipelaamisen ongelmia selvittäneen Restart-hankkeen loppuraportista. Data on koostettu hankkeen kautta peliongelmiin apua hakeneista.

Restartin arvion mukaan juuri itsenäistymisen elämänvaihe voi olla altis ongelmallisten pelitapojen kehittymiselle. Peliin voi helposti paeta omia huolia, tunteita ja stressaavia elämäntilanteita. Näin kävi myös Sevanderin tapauksessa.

– Pelaamiseen voi uppoutua turhan syvälle, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä tai kun paetaan vaikeita tunteita, joita ei halua tai osaa käsitellä. Elämän peruspalikat eivät olleet itsellä lainkaan kunnossa, ja pelaamalla pääsi niitä asioita ja huolia karkuun, hän kertoo.

Sevander arvioi pelanneensa elämänsä aikana noin 30 000 tuntia. Se tekee päivissä 1 250 päivää ja vuosissa kolme ja puoli vuotta. Sevander kertoo, että peliongelmaisten peliongelma ei kuitenkaan lähde peleistä itsestään, vaan taustalla on usein muuta.

Apua hän lopulta haki mielenterveys- ja päihdepalveluista. Avun hakemisen jälkeen hän löysi itselleen sopivan tukimuodon ja pääsi tuetun asumisen piiriin, jossa hän oppi arjen ja elämän taitoja. Pelaamista oli lopulta helpompi vähentää, kun elämälle oli rakentanut pohjan.

– Pelaaminen vaihtui pikkuhiljaa muihin asioihin. Sitten vasta kun huomasin, että on oikeasti tukiverkko, johon uskaltaa luottaa, ja on voimavaroja kokeilla uusia asioita, niin sen jälkeen vasta uskalsin tehdä sen siirron ja lopettaa pelaamisen kokonaan.

Nyt Sevander on 31-vuotias nuoriso-ohjaaja, joka nauttii kestävyysjuoksusta ja ultimate frisbeen peluusta. Tukiverkko on kasvanut esimerkiksi urheilulajien myötä huomattavasti, aiemmin läheisiä ihmisiä ei ollut oikeastaan ollenkaan. Enää pienet asiat eivät stressaa elämäntaitojen kehityttyä.

– Tieto siitä, että pahemmastakin on selvitty, auttaa.

Nuorisotyön pariin Sevanderin ajoi halu puuttua nuorten syrjäytymiseen, ettei kenenkään tarvitsisi kokea, mitä hän itse koki.

Sevanderilla oli pitkään jakso, jossa piti päästä eroon kaikesta peleihin liittyvästä, koska muuten ne vetivät takaisin tietokoneelle. Hän pohtii kuitenkin, että ajatus siitä, että pelit olisi pakko lopettaa kokonaan, voi lykätä avun hakemista.

– Jos tilanne on se, mikä itsellä oli, että pelaaminen on ainoa asia elämässä, niin silloin sen lopettaminen kokonaan kuulostaa pelottavalta. Että yhtäkkiä tulisikin päiviin 14 tuntia jotain muuta, johon ei välttämättä ole lainkaan kykenevä.

Kaikki pelaaminen ei ole kuitenkaan Sevanderin mielestä hukkaan heitettyä aikaa.

– Se on yksi harrastus siinä missä vaikka jalkapallo, ainakin mun mielestä. Pelaamalla voi löytää tärkeitä yhteisöjä, löytää uusia mielenkiinnonkohteita ja kavereita sekä oppia uusia taitoja. Mutta kohtuu täytyy muistaa kaikessa, ihan sama mitä tekee.

Nykyään Sevander pystyy pelaamaan asettamiensa terveellisten rajojen puitteissa: pelaaminen ei saa tulla velvoitteiden tielle, iltakahdeksan jälkeen ei enää pelata, ja niin sanottuja loputtomia pelejä ei pelata. Pelin täytyy myös tuottaa iloa. Jos peli tympäisee, hän lopettaa saman tien.

Pelaaminen ohjattuna harrastustoimintana voisi auttaa vastaavanlaisten rajojen asettamisessa, kertoo Restartin projektipäällikkö Sanni Behm raportissa.

– Pelaamisen ympärille luotu harrastustoiminta on mielestäni ihan huippuajatus. Siellä voisi ottaa puheeksi pelaajan hyvinvoinnin ja opettaa terveellisten elämäntapojen merkityksen, kuten muissakin harrastuksissa, Sevander sanoo.

Sevanderilla oli ajanjakso, jolloin arkiset ja yksinkertaiset asiat kasvoivat isoiksi, ja kodin ulkopuolelle meneminen oli aina haaste. Kaupassa käynti vaati valmistautumista, koska sosiaalisten tilanteiden pelko oli päässyt kasvamaan suureksi syrjäytymisen ja kotiin eristäytymisen vuoksi.

– Sen vuoksi itse ainakin koen, että olisi ollut tosi paljon apua, jos olisin jossain muualla käynyt pelaamassa kuin kotona. Vaikka olisi pelannut samoja pelejä samojen ihmisten kanssa, harrastustoiminnassa olisi tullut enemmän sosiaalisia kontakteja ja vuorovaikutustilanteita. Silloin sosiaalisten tilanteiden pelkokaan ei olisi ehkä päässyt siihen pisteeseen.