Liian moni jättää kertomatta lähisuhdeväkivallasta – "Lapset menevät rikki siitä, että vaietaan"

Lähisuhdeväkivalta

Poliisi ja muut viranomaiset ovat melko harvoin se taho, jonka puoleen perhe- ja lähisuhdeväkivallasta kärsivät kääntyvät, ilmenee Ensi- ja turvakotien liiton laajasta selviytymiskyselystä.

Väkivaltaa kokeneet eivät kerro kokemuksistaan edes sellaisille viranomaistahoille, joilla olisi parhaimmat mahdollisuudet puuttua väkivaltaan varhaisessa vaiheessa ja ohjata uhri palveluiden piiriin. Tällaisia tahoja ovat esimerkiksi opettajat, kuraattorit ja terveydenhoitajat.

Poliisille tieto kulkee lähinnä silloin, kun väkivalta on hyvin vakavaa. Noin kolmasosa kyselyyn vastanneista kertoi raportoineensa väkivallasta poliisille.

Liitto on saanut reilusti yli 600 vastausta verkkosivuillaan olevaan kyselyyn.

Suurin osa vastaajista on työikäisiä naisia, ja pääosa heistä kertoo olleensa väkivallan uhreja. Osa vastaajista kertoi myös itse käyttäneensä väkivaltaa.

Kyselyn mukaan väkivallasta kerrotaan herkimmin läheisille, mutta heidän tukensa oli harvoin antanut kimmoketta avun hakemiseen.

Sen sijaan huoli lapsista tai omasta terveydestä ja jaksamisesta johtivat useimmin avun hakemiseen.

Vaikka uskallus kertoa lähisuhdeväkivallasta on kasvanut, runsas kymmenesosa kyselyn vastaajista silti ilmoitti, ettei ole kertonut kokemastaan väkivallasta kenellekään.

Väkivaltaa kokenut Sofia Pajunen kertoo puhuvansa kokemuksestaan nykyään paljon, koska haluaa antaa asialle kasvot.

Kun hän itse oli väkivaltaisessa parisuhteessa ja etsi asiasta tietoa, kokemuksia löytyi lähinnä nimettömänä esiintyviltä uhreilta.

Pajusen mukaan häpeä tilanteesta pitää uhrin usein hiljaisena.

– On mahdoton selittää, kuinka paljon se vaikuttaa, Pajunen sanoo.

Perheväkivallan uhreiksi tai todistajiksi joutuneiden lasten tilanne on vaikea, ja he jäävät yhä liian usein vaille tarvitsemaansa apua.

Lähes puolella turvakotiin saapuvista aikuisista on mukanaan lapsia, useimmiten pieniä.

Kaikilla turvakodissa olevilla lapsilla pitäisi liiton mukaan olla mahdollisuus kuntoutukseen niin, että hoitojaksot olisivat riittävän pitkiä.

Ensi- ja turvakotien liiton (ETKL) pääsihteeri Riitta Särkelä painottaa, että lasten kanssa on tärkeä puhua väkivaltakokemuksista. Puhuminen ei vahingoita heitä.

– Lapset menevät rikki siitä, että vaietaan, hän sen sijaan painottaa.

Väkivaltaisessa lapsuudenkodissa kasvanut Mirkku Merimaa on samoilla linjoilla.

Poliisi kävi hänen kotonaan useasti, mutta lasten vointi ei herättänyt viranomaisten kiinnostusta.

Merimaa pohtii, olisiko poliisikin kyynistynyt siitä, että se joutui jatkuvasti vierailemaan samassa perheessä.

Merimaa kertoo itse oireilleensa vakavasti kokemustensa seurauksena, mutta oireiden taustalla vaikuttaneiden tapahtumien perään harva tajusi kysyä.

– Luulin, että minussa on jotain vikaa, että minä olen viallinen, hän kuvaa.

Vasta vuosia myöhemmin traumaterapiassa Merimaalle tuli selväksi, että hänen oireilunsa oli normaalia seurausta lapsuuden kokemuksista.

– Siitä vasta on lähtenyt minun toipumiseni.

ETKL:n kehittämispäällikkö Tiina Muukkonen sanoo, että olisi tärkeää herätellä aikuisia lasten kokemuksiin.

Liian usein ajatellaan, ettei lapsi kuule tai ymmärrä, mitä kotona tapahtuu. Lapsille pitäisi myös tehdä selväksi, että heillä on oikeus olla turvassa.

Jos aikuisten harjoittamaa väkivaltaa ei käsitellä, se toistaa itseään helposti seuraavassakin sukupolvessa.

Väkivaltatyön asiantuntija Johanna Matikka ETKL:sta arvelee, että itse vakavaa väkivaltaa käyttävien lasten taustalta löytyy usein väkivaltainen koti.

Matikka huomauttaa, että jos viranomaiset eivät lapsen kokemuksen mukaan ole puuttuneet aikuisten harjoittamaan väkivaltaan, kasvaa alttius sen käyttämiseen myös itse.

Suomessa on kaikkiaan 28 turvakotia, joissa on 202 perhepaikkaa. Riitta Särkelä kertoo, että tarvetta olisi arviolta 500 perhepaikalle.

Lisäpaikoille on kysyntää kaikkialla, mutta pääkaupunkiseudulla vajaus on erityisen suuri.

Toisaalta esimerkiksi Itä- ja Pohjois-Suomessa matka lähimpään turvakotiin voi olla todella pitkä.

Vantaan turvakotiyhdistyksen toiminnanjohtaja Kristiina Väänänen kertoo, että ainakaan heidän alueellaan tilaa ei aina riitä kaikille tarvitsijoille.

Tällaisessa tapauksessa paikkaa lähdetään etsimään muualta Suomesta.

Yleensä se lopulta löytyy, mutta se saattaa olla niin kaukana, että apua tarvitsevien arki hankaloituu merkittävästi.

Särkelä sanoo, että kaikkiaan turvakotien tilanne on nyt parempi kuin muutama vuosi sitten.

Merkittävä käänne tuli naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan ehkäisyä koskevan Istanbulin sopimuksen myötä vuonna 2015, jolloin turvakotien rahoitus siirtyi valtiolle.

Sitä ennen turvakotipaikka saattoi jäädä avuntarvitsijalta saamatta, koska kotikunta ei myöntänyt siihen maksusitoumusta.

– Hyvin on menty eteenpäin, mutta vielä on hommaa tehtävänä, Särkelä summaa.