"Kun mitään ei saa enää sanoa" – uutuuskirja selvittää, miten Suomi pyrkii selättämään poliittista vastakkainasettelua

Valtiotieteen tohtori Arttu Saarisen Vastakkainasettelujen aika – poliittinen polarisaatio ja Suomi pyrkii selittämään poliittista polarisaatiota monipuolisesti.  

Kirjassa muistutetaan puolueiden pyrkivän tunteisiin vetoavalla retoriikalla siihen, että äänestäjät yhdistäisivät tietyt poliittiset kysymykset toisiinsa. Seurauksena on ihmisten itsenäisen ajattelun heikkeneminen. 

Polarisaatio on haitallista, jos keskiöön tulee toisten ryhmien leimaaminen ja yksittäiset kysymykset korostuvat kokonaisuuden kustannuksella. 

Sen sijaan ideologiset erot, erimielisyys ja moniäänisyys kuuluvat vapaaseen yhteiskuntaan ja demokratiaan – mikä Suomessa tuntuu olevan etenkin kriisiaikoina osalle poliitikoista ja kansalaisista vaikea hahmottaa. 

Saarinen on haastatellut politiikkoja ja politiikan taustavaikuttajia kahdeksasta puolueesta. Haastatelluista kerrotaan vain puoluekanta. 

Puolueiden jäsenmäärät ovat vähentyneet Suomessa 1980-luvulta alkaen. Koulutetuimmat kannattajat on kokoomuksella ja vihreillä, vähiten koulutetut sosiaalidemokraateilla. Perussuomalaisia äänestävät taas eivät ole pääosin köyhiä ja syrjäytyneitä kansalaisia, vaikka tämä viesti on mennyt laajasti läpi. 

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa liikkuvia äänestäjiä oli äänioikeutetuista lähes yhtä paljon (25 prosenttia) kuin äänestämättä jättäneitä (28 prosenttia). Puolet äänioikeutetuista oli puolueuskollisia. 

Poliittinen polarisaatio on vähäisempää monipuoluejärjestelmän ja suhteellinen vaalitavan maissa. Keskustaan sijoittuvilla puolueilla on ollut sillanrakentajan rooli.

Kirjassa nostetaan esiin Annika Saarikon keskustan puheenjohtajakisassa 2020 antama lausunto, jonka mukaan puolueen tulee olla yhteistyökykyinen eri suuntiin.  

Saarinen kirjoittaa, että kannatuksen heikentyessä 2010-luvulta alkaen keskusta on joutunut pohtimaan uusiksi asemaansa suhteessa muihin puolueisiin, etenkin perussuomalaisiin. Se on halunnut erottautua perussuomalaisista, mutta havitellut samoja äänestäjiä. 

Gallupien ja julkisuuden paine puolueiden johtoa kohti on voimistunut. 

Media vaikuttaa käsityksiin siitä, ymmärretäänkö politiikka polarisoituneena taisteluna vai yhteisten asioiden hoitamisena. Toisaalta on turha syyttää mediaa, mikäli politiikasta tehdään itse julkisuushakuista valtapeliä. 

Sosiaalisen median syyttäminen kuplautumisesta on helppoa, mutta samanmielisten kerääntyminen yhteen on ikiaikainen ilmiö. Valtaosa ihmisistä ei elä internetissä. Twitterissä päivystävät rähjääjät eivät edusta koko politiikan saati kansan kuvaa. 

“Kun mitään ei saa enää sanoa” on esimerkki affektiiviseen eli tunnepohjaiseen polarisaatioon liittyvästä puhetavasta. 

Erityisesti poliittisten johtajien vihamielinen retoriikka vaikuttaa kannattajien käsityksiin hyväksyttävästä kielenkäytöstä. Äärimmillään retoriikka voi johtaa “niiden” eli muiden ryhmien leimaamiseen ja epäinhimillistämiseen, minkä lopputulos on nähty lähihistoriassa sekä oikealla että vasemmalla. 

Vastakkainasettelun kansainvälinen historia ja nykyisyys käydään läpi omissa luvuissaan. Suomen historiassa käännekohtia olivat suurlakko ja eduskuntauudistus vuosina 1905–1907, itsenäistyminen ja kansalaissota 1917–1918 sekä Lapuan liikkeen nousu vuosina 1930–1932. 

Repivän kansalaissodan jälkeen keskustan edeltäjä maalaisliitto omaksui kannan, jonka mukaan kansa piti eheyttää, ei laittaa kuriin. Kahtiajako oli silti pitkään syvä. 

Toinen maailmansota vaikutti siihen, miten kriisejä käsiteltiin, millaiseksi muodostuivat kansalaisyhteiskunnan ja valtion suhde sekä poliittiset jakolinjat. Sota-aikaan ja jälleenrakennukseen vedotaan vielä 2000-luvullakin, kun halutaan korostaa yksimielisyyttä. 

Todellinen tai koettu eriarvoisuus, syrjäytyminen ja huono-osaisuus vahvistavat polarisaatiota. Vaikka Suomi on yhä kansainvälisesti tasaisen tulonjaon maa, vuosina 1990–2017 tapahtunut muutos, jossa pienituloisten asema ja tulot eivät enää parantuneet, näyttää jääneen pysyväksi.  

Polarisaatiota lisääviä tekijöitä ovat myös ylisukupolvinen syrjäytyminen, työmarkkinoiden murros ja nuorempien ikäluokkien aiempia sukupolvia huonompi taloudellinen asema. 

Saarisen mukaan tänä päivänä suomalaisia jakavia kysymyksiä ovat esimerkiksi suhde monikulttuurisuuteen, maahanmuuttoon, ilmastonmuutoksiin ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Korona-aika, Ukrainan sota ja Nato-jäsenyys voivat muuttaa näitä prioriteetteja. 

On helppo yhtyä kirjan johtopäätökseen, että ideologinen polarisaatio voi kannustaa poliittiseen osallistumiseen, mutta affektiivinen polarisaatio ja siihen liittyvä loukkaamiseen perustuva retoriikka on demokratialle haitallista. 

Arttu Saarinen: Vastakkainasettelujen aika – poliittinen polarisaatio ja Suomi, Gaudeamus, 250 s. 


Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä elokuussa 2022. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.