Kirjat | Karhuemo haluaa poikaset kotiin
Rajavaltioilla on kestämistä, kun Venäjä elää jälleen laajenemisvaihetta
Suomi ja muut Venäjän naapurivaltiot ovat kautta historian saaneet tottua rajan takana majailevan äreän karhuemon oikkuihin. Välillä on ollut rauhallisempaa, mutta yleensä naapurit ovat saaneet olla vähintään varpaisillaan pitääkseen karhun tyytyväisenä – tai edes poissa kimpustaan.
Toimittaja, tietokirjailija Arvo Tuominen käy keväällä ilmestyneessä kirjassaan läpi keinoja, joilla Venäjän läntiset rajavaltiot ovat pyrkineet sopeutumaan hankalaan geopoliittiseen sijaintiinsa. Tuominen esittele Pelon vyöhyke -teoksessaan Suomen ja sen seitsemän kohtalotoverin selviytymismenetelmät.
Pohjoismaista myös Norjalla on yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Itä-Euroopasta kirjassa ovat tietysti mukana Viro, Latvia ja Liettua sekä Puola, Valko-Venäjä ja Ukraina.
Bonuksena Tuominen käsittelee vielä Moldovaa. Sillä ei ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa, mutta maahan kuuluvassa Transnistriassa on jo vuodesta 1992 jatkunut Venäjän ylläpitämä jäätynyt konflikti.
Tarve perehtyä kohtalotoverien selviytymistarinoihin on perusteltu.
– Tutustumalla muiden reunavaltioiden kokemuksiin voimme ymmärtää paremmin omaa osaamme tässä kokonaisuudessa, jossa samankaltaiset tapahtumat näyttävät toistuvan eri aikoina ja eri maissa, Tuominen toteaa.
Kylmän sodan päättymistä seuranneet 15 vuotta olivat Venäjän reunavaltioille varsin seesteistä aikaa. Kun ideologinen jako oli mennyttä ja venäläisetkin siirtyivät kapitalismiin, jopa ikuinen rauha näytti mahdolliselta.
Tuomisen mukaan uusi Belle Époque, kaunis aikakausi, päättyi vuoden 2008 talouskriisiin. Se aiheutti monissa maissa laajaa epävarmuutta, työttömyyttä ja tyytymättömyyttä sekä synnytti kaipausta vahvaa johtajuutta kohtaan.
Huoli Venäjän kansainvälisen aseman heikkenemisestä sai Vladimir Putinin omaksumaan aiempaa konservatiivisemman ja autoritaarisemman linjan.
Liberaalin keskiluokan sijaan häntä alkoivat tukea nationalistiset piirit, jotka kannattivat jyrkempää suhtautumista länteen ja voimankäyttöä omien intressien ajamisessa.
– Nyt Venäjä elää jälleen laajenemisvaihetta, ja siinä on naapureilla kestämistä, Tuominen kirjoittaa.
– Se haluaa ympärilleen maita, jotka ovat suoraan tai epäsuorasti sen kontrollissa toimien puskurina mahdollisen vastustajan pyrkiessä tunkeutumaan sen ydinalueelle.
Rajanaapureista Ukraina on helmikuusta 2022 alkaen ollut Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen kohteena, eikä muissakaan maissa luultavasti nukuta öitä täysin levollisin mielin.
Tuomisen tulkinnan mukaan nykytilanne on seurausta siitä, että Yhdysvallat laajensi Natoa Venäjän etupihalle. Uhatuksi itsensä tuntenut Venäjä alkoi nähdä reunavaltiot vastustajina ja etsiä ystäviä idästä.
Se ryhtyi puolustamaan itseään hyökkäämällä.
– Putin pyrkii keräämään maailmalle lähteneet karhunpoikaset Moskovan alaisuuteen ennen kaikkea taloudellisena blokkina. Tällaisessa Euraasian imperiumissa Venäjä olisi selkeästi johtava voima, joka määrittelisi alueen strategiset linjaukset, Tuominen kirjoittaa.
Tuominen näkee nykyisessä tilanteessa yhtäläisyyksiä maailmansotien väliseen ajanjaksoon. Vaikka Venäjä on edelleen maailman ylivoimaisesti suurin valtio, se on nyt ajettu Suomenlahden pohjukkaan, kuten ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
– Naton itälaajenemisen myötä Itämerestä on tullut lähes Naton sisämeri, Tuominen toteaa.
– Onkin otettava vakavasti mahdollisuus, että Venäjä yrittää jälleen saada haltuunsa Itämerellä menettämänsä rannikot.
Kirjailija huomauttaa, että laajasta pinta-alastaan huolimatta nyky-Venäjä on sisämaan suurvalta, jolla ei ole hyviä meriyhteyksiä. Niiden sijaan sillä on 14 rajanaapuria ja 21 000 kilometriä rajaa puolustettavana.
Tuomisen mukaan Venäjän Euroopan puoleinen ydin on altis ulkoiselle aggressiolle. Se on tasankoa ja metsää, joita eivät rajaa meret, joet eivätkä vuoret.
– Kun katsoo nyky-Venäjän karttaa, huomaa, ettei maalla ole luonnollisia maantieteellisiä rajoja, jotka suojelisivat sitä mahdollisilta hyökkäyksiltä.
Geopolitiikan lisäksi myös identiteetti ajaa Venäjää laajentumaan. Tuominen toteaa, että venäläisillä on lähes pakkomielteinen ajatus kulttuurinsa paremmuudesta ja messiaaninen käsitys itsestään Jumalan valittuna kansana.
Venäläisen ajattelutavan mukaan naapurimaat ovat joko typeriä lapsia, joita pitää opettaa, tai roistoja, jotka on tuhottava. Keskivertokansalainenkin kannattaa imperiumin palauttamista.
Miten reunavaltiot ovat sitten pystyneet elämään laajenemishaluisen naapurinsa kanssa?
Venäjän läntisistä rajavaltioista Norja on oma lukunsa, sillä se ei ole koskaan sotinut Venäjän kanssa. Maailmansotien välisenä aikana, kun Petsamo kuului Suomelle, Norja ja Venäjä eivät edes olleet rajanaapureita.
Toisen maailmansodan alussa Norjan miehitti natsi-Saksa, jonka puolestaan hääti lokakuussa 1944 puna-armeija. Perinteidensä vastaisesti se kuitenkin vajaata vuotta myöhemmin poistui maasta kokonaisuudessaan. Tuomisen mukaan Neuvostoliiton väistyminen Norjasta oli suurvaltojen tekemän sopimuksen ansiota.
Vuonna 1949 Norja oli mukana perustamassa Natoa. Tuominen spekuloi, että jos Suomi olisi Pariisin rauhansopimuksessa saanut pitää Petsamon, Norjalla ei olisi toisen maailmansodan jälkeenkään ollut yhteistä rajaa Neuvostoliiton kanssa.
Siinä tapauksessa Norja ei ehkä olisi lainkaan liittynyt Natoon, vaan Pohjoismaat olisivat voineet perustaa yhteisen puolustusliiton.
– Nykyvalossa tämä olisi ollut kaikkien kannalta paras ratkaisu. Pohjoismainen puolustusliitto on edelleenkin toteuttamisen arvoinen asia, Natoon selvästi kriittisesti suhtautuva Tuominen kirjoittaa.
Norja on Venäjän läntisten rajanaapurien joukossa selvä poikkeus, sillä muut ovat kärsineet sijainnistaan huomattavasti enemmän. Ukraina ja Valko-Venäjä joutuivat osaksi Neuvostoliittoa heti, kun se perustettiin.
Baltian maat saivat nauttia itsenäisyydestä sotien välisen ajan, mutta toisen maailmansodan jälkeen suuri ja mahtava naapuri ahmaisi nekin.
Tuominen huomauttaa, että kun Neuvostoliitto hajosi ja Baltian maiden uusi itsenäisyys koitti, ne valitsivat keskenään erilaiset suhtautumistavat venäläisvähemmistöihinsä.
Viro ja Latvia myönsivät kansalaisuuden vain niissä ennen toista maailmansotaan asuneille ja heidän jälkeläisilleen, kun taas Liettuan passin saivat kaikki maan asukkaat.
Tämän seurauksensa Virossa ja Latviassa on edelleen paljon ihmisiä, joilla on joko Venäjän passi tai niin sanottu harmaa passi.
Hiljattain Viro poisti äänioikeuden harmaan passin haltijoilta, ja Latvia puolestaan peruuttaa oleskeluluvan maassa pysyvästi asuvilta Venäjän kansalaisilta, jotka eivät ole suorittaneet latvian kielen koetta.
Puolan ja Venäjän välisellä epäsovulla on pitkät perinteet. 1700-luvun lopulla Puola jopa lakkasi kokonaan olemasta runsaan 100 vuoden ajaksi, kun Venäjä, Preussi ja Itävalta pilkkoivat sen keskenään.
Puola itsenäistyi uudelleen ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Toisenkin maailmansodan jälkeen se säilytti muodollisesti itsenäisyytensä, mutta käytännössä joutui yhdeksi Neuvostoliiton monista satelliittimaista.
Kovin uskollisia kommunisteja puolalaisista ei koskaan tullut, vaan he olivat etujoukoissa heiluttamassa neuvostoblokkia ja menossa länteen.
Nykyisin Puola on Tuomisen mukaan yksi Euroopan militaristisimmista maista. Se käyttää puolustukseen yli neljä prosenttia bruttokansantuotteestaan ja on hyvissä väleissä Naton johtomaan Yhdysvaltojen kanssa.
Puola on tuominnut jyrkästi Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Venäjän entinen presidentti Dmitri Medvedev on puolestaan kutsunut Puolaa ”vaaralliseksi viholliseksi” ja sanonut, ettei maan pitäisi olla edes olemassa.
Venäjän läntisistä rajanaapureista ainoastaan Valko-Venäjä valinnut selviytymiskeinokseen Venäjän myötäilyn. Tuomisen mukaan vuonna 1991 tarjoutunut tilaisuus itsenäistymiseen yllätti valkovenäläiset. Yli 80 prosenttia kansasta olisi halunnut maansa pysyvän osana Venäjää.
Sittemmin kansallisidentiteetti on vahvistunut, mutta Valko-Venäjä on esimerkiksi energian suhteen edelleen täysin riippuvainen Venäjästä. Helmikuussa 2022 maa joutui Venäjän hyökkäysalustaksi, ja muutenkin Vladimir Putin on viime aikoina puhunut myös valkovenäläisten puolesta.
Yli 30 vuotta presidenttinä toiminut Aljaksandr Lukašenka ei ole Valko-Venäjällä enää nykyisin kovin suosittu, mutta toisaalta oppositiollakaan ei ole mitään varsinaista ohjelmaa.
Tuomisen mukaan äkillinen poliittinen kriisi, vaikkapa Lukašenkan kuolema, saattaa pakottaa Kremlin puuttumaan asioiden kulkuun Valko-Venäjällä.
Venäjän länsinaapureista Ukrainalle kävi Tuomisen mukaan 1990-luvun alussa samoin kuin Suomelle ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Venäjän heikkouden hetkellä ne molemmat saivat liian hyvät rajat ja joutuivat maksamaan siitä myöhemmin kovan hinnan.
Neuvostoliiton hajotessa Ukrainan presidentti Leonid Kravtšuk pelkäsi, ottaisiko Boris Jeltsin esille Krimin, jonka Nikita Hruštšov oli vuonna 1954 lahjoittanut Ukrainalle. Moinen yksityiskohta jäi vuonna 1991 jäi käsittelemättä, mutta 23 vuotta myöhemmin Venäjä palasi asiaan.
Tuominen on kirjassaan varsin pessimistinen Ukrainan sodan lopputuloksen suhteen. Hänen mielestään kriisin järkevin ratkaisu olisi, jos Ukraina antaisi Venäjän ”pitää tunkkinsa” eli Krimin, Donetskin ja Luhanskin.
Tuomisen mukaan valloitetut alueet ovat olleet jo niin pitkään Venäjän propagandan varassa, että Ukrainan armeija nähtäisiin väestön keskuudessa lähinnä miehittäjänä.
Tuominen peräänkuuluttaa kirjassaan malttia ja ymmärrystä myös Suomen Venäjä-suhteisiin. Hän huomauttaa, että Suomi on reagoinut Venäjän toimiin Ukrainassa tiukemmin kuin muut Nato- ja EU-maat.
Esimerkiksi Norjan ja Venäjän välinen raja on edelleen auki. Tuomisen mukaan Suomessa on toimittu ikään kuin voisimme rangaista Venäjää huonosta käytöksestä luopumalla diplomatiasta.
– Reippaat toimet voidaan nähdä vanhojen paineiden ja pettymysten purkautumisena, hän arvioi.
Tuominen ei luota Naton apuun hädän hetkellä, vaan hänen mielestään naapurisuhteiden huononemiselle pitäisi tehdä jotain ennen täystörmäystä. Tällä hetkellä Suomen ulkopolitikka perustuu hänen mukaansa paljolti toivoon.
– On uskottu, että kun oikein toivotaan Ukrainan voittoa ja Venäjän hajoamista, niin näin myös käy. Kuitenkin jo omasta historiasta tiedämme, että harvoin on käynyt kuin olemme toivoneet, Tuominen kirjoittaa.
– Minäkin olen monta kertaa toivonut lottovoittoa, mutten koskaan ole sellaista saanut
Arvo Tuominen: Pelon vyöhyke. Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata. Otava, 255 s.