Idänkauppa oli muutakin kuin vodkan juontia

Idänkaupan kulta-ajoista alkaa olla jo aikaa. Punaisten vuorineuvosten vodkanhuuruisista seikkailuista Neuvostoliitossa on muodostunut myyttejä, jotka eivät aina enää oikein vastaa pelin silloista henkeä.

Asiaan on kiinnittänyt huomiota toimittajakonkari Jyrki Koulumies uudessa kirjassaan ”Kaikki ajoi Ladalla – idänkaupan lyhyt oppimäärä” (Siltala).

Koulumiestä on vaivannut nykysukupolven vähättelevä ja moralistinen lähestymistapa Suomelle talouskasvua ja vaurautta tuoneeseen toimintaan ja aikakauteen.

Koulumies huomauttaa, että puhetta ystävyydestä pidetään nykyisin tyypillisenä esimerkkinä 1970-luvulla harrastetusta Neuvostoliiton mielistelystä, epärehellisyydestä ja epäaitoudesta ja yhteiskuntaelämän kaikkinaisesta moraalisesta rappeutumisesta.

Koulumiehen mukaan asia ei ole näin yksinkertainen. Kohteliaiden ystävyyspuheiden litaniat ovat verrattavissa vaikkapa japanilaisessa kauppaetiketissä siihen, missä asennossa iänikuinen nimikortti on japanilaiselle kauppakumppanille ojennettava.

Idänkaupassa syntyi hänen mukaansa kuitenkin melkoinen määrä oikeata luottamusta ja ystävyyttäkin, kun tavat olivat samanlaisia.

– Viina maistui, ja sauna ja reippaat ulkoilmaharrastukset ja illat maaseudun mökeissä ovat molemmille kansakunnille yhteistä harrastusta.

Koulumiehen mukaan venäläisille oli ominaista, että he tahtoivat tehdä kauppaa ystävien kanssa, joiden olkapäätä vastaan saattoi myös pikkuhumalassa nojata ja valittaa maailman kovuutta.

– Ystävyydeksi suhteet kypsyivät hyvin pitkän ajan kuluessa, löylyssä ja laulettaessa.

Nykyisin mielikuva idänkaupasta on ennen kaikkea kostea: Moskovassa ryypättiin ja istuttiin pitkät illat votkalasien ääressä.

– Koko totuus ei tämäkään ole. Käytännössä kaikki ryyppäsivät, mutta kaikki eivät olleet humalassa. Monet suomalaiset kertoivat kastelleensa lähistöllä olleita kukkaruukkuja selvitäkseen illanistujaisista kunnialla.

Nokian Stefan Widomski muistelee kirjassa, että jokaisessa ulkomaankauppayhtymässä oli yksi varapresidentti, jonka tehtävänä ei ollut muuta kuin ryypätä.

– Ne joivat erittäin rankasti. He olivat ne, jotka yrittivät saada kielet laulamaan ja aivot pimennyksiin, ettei tiennyt mitä puhui.

Widomski sanoo, ettei tiedä, fuskasivatko nämä venäläiset, jotka kyllä he kestivätkin viinaa. Jotkut siihen kuitenkin kuolivatkin.

Koulumiehen mukaan 1960- ja 70-luvuilla neuvottelumatkat Moskovaan saattoivat kestää viikkojakin.

Koskaan ei ollut täysin varmaa, koska pääsee kotiin. Voi olla, että myös väsyttämistä harrastettiin ennen kaikkea 1960- ja 70-luvuilla, hän arvioi.

Vienti Neuvostoliittoon ei ollut mitään nappikauppaa. Pelkästään suomalaisten rakennusyhtiöiden perustama Finn-Stroi urakoi Neuvostoliittoon 16 vuoden aikana nykyrahassa viiden miljardin euron arvosta rakennuksia, tuotantolaitoksia ja kerrostaloja. Miestyövuosia kertyi lähes neljännesmiljoona.

Idänkaupassa oli omat erikoisuutensa. Tilaajan tarkastaja saattoi suomalaisella tehtaalla kaikin mahdollisin keinoin hidastaa ja jarruttaa tilatun tuotteen hyväksymistä. Tämä saattoi johtua siitä, että tehdasrakennus, johon suuren koneen tai koneenosan piti tulla, ei ollut vielä läheskään valmis.

Pitkittämällä hyväksymistä estettiin se, että kone olisi jouduttu tuomaan tyhjälle tontille odottamaan asennusta sateen, lumen ja tuulen armoilla.

Rauma-Repolan Tauno Matomäen mukaan Neuvostoliitossa koneenrakentamisen laatuvaatimus oli sikäläisiin oloihin järjetön. Venäläiset ostivat niin uutta tekniikkaa, koneita ja tehtaita, että eivät saaneet niitä itse käyntiin.

Sopimuksissa oli määrätty tiukasti jopa, mitä kukin toimituserä painaa.

– Tämän takia jouduttiin joskus valamaan sähkökaappien pohjiin 10 senttiä betonia, että saatiin painoa riittävästi. Kyllä vastaanottajakin tiesi, että se on järjetöntä, Matomäki päivittelee kirjassa.

Koulumies pohtii kirjassaan myös aikakauteen liitetyn suomettumisen määritelmää. Suomettumista ei ainakaan ollut se, että Suomi piti yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon ja kauppa kävi. Sitä ei ollut myöskään kohteliaiden maljapuheiden pitäminen.

Siihen, oliko varovaisuus suomettuneisuutta ei Koulumiehen mielestä ole yhtä selkeää vastausta. Hän sanoo itse Uuden Suomen Moskovan-kirjeenvaihtajana yrittäneensä välttää sellaisten sanamuotojen käyttämistä, jotka olisivat voineet johtaa karkottamiseen maasta.

– Piti tasapainoilla siten, että kirjoitti totta mutta pysyi viileänä. Jokaisen aamun parranajo oli eräänlainen kunniallisena pysymisen mittari. Piti uskaltaa katsoa itseään suoraan silmiin.