Historia | "Jaha, nyt ne sitten polttaa pomon" – Hitlerin silmät avautuivat vasta viime hetkillä, myös sisäpiirinsä suhteen
Maailmanhistoriasta löytyy muutama ihminen, joita ei tarvitse esitellä kun heistä alkaa puhua. Adolf Hitler on heistä yksi.
Hitler on ainakin suuressa osassa maailmaa historian pahamaineisimpana tunnettu ihminen. Aggressiivinen kansallissosialistinen ideologia ja suuruudenhullut kuvitelmat johtivat toiseen maailmansotaan, rotuopit kansanmurhiin.
Hitler johti Saksaa vuosina 1933–1945. Hänen natsipuolueensa nousi valtaan voittamalla vaalit ja muodostamalla kansalliskonservatiivien kanssa koalition, jonka turvin natsit kykenivät muuttamaan maan lakeja niin, että he saivat kaiken vallan itselleen.
Demokraattisesta prosessista ei voi puhua, sillä saadakseen tarvittavan enemmistön niin sanotun valtalain turvaksi natsit uhkailivat ja kiristivät hallituskoalition ulkopuolisten puolueiden valtiopäiväedustajia.
Heti vuonna 1933 Saksan valtalaki teki Saksan kansallissosialistisesta työväenpuolueesta ainoan sallitun puolueen Saksassa. Kun presidentti Paul von Hindenburg kuoli kesällä 1934, Hitler yhdisti oman kanslerin (pääministeri) virkansa ja presidentin viran, ja hänestä tuli itsevaltias Führer-tittelillä. Führer tarkoittaa johtajaa.
Natsit eivät päässeet valtaan pelkällä juonittelulla, vaan suosiokin oli suurta. Hitlerin puolue sai luottamusta etenkin kun vakiintuneiden puolueiden katsottiin olevan syyllisiä Saksaan vuonna 1929 iskeneeseen lamaan.
Maailmanlaajuinen lama oli lähtenyt Yhdysvalloista, jossa saksalaisillakin oli paljon sijoituksia ja velkakirjoja. Siksi se iski Saksaan nopeasti. Natsien tiukka, kansallismielinen vaihtoehto alkoi tässä kohtaa näyttää varteenotettavalta monen saksalaisen silmissä.
Hitler sai siis vallan, mutta diktaattorikin tarvitsee esikuntansa.
Sisäpiiri alkoi muotoutua Hitlerin ympärille jo vuosia ennen valtaannousua. Puolisotilaallinen SA hoiti natsien katutappelut, ja sen johtajat olivat elimellinen osa Hitlerin lähipiiriä. Sittemmin perustettu eliittijoukoksi tarkoitettu SS alkoi kuitenkin ennen pitkää ohittaa SA:ta tärkeydessä.
Hitler tosin etäännytti itseään väkivaltaisista järjestöistä ja korosti rooliaan poliitikkona. Tämän roolin ympärille tarvittiin poliittinen- ja puolue-eliitti.
1930-luvun alussa Hitlerillä oli vielä kilpailijoita. Kun esimerkiksi vasemmistosiiven Otto ja Gregor Strasser sekä SA-johtaja Ernst Röhm syrjäytettiin (Gregor Strasser ja Röhm tapettiin), natsieliitti koostui enää pelkistä hitleriläisistä.
Vaikka Hitler oli diktaattori, ei hän olisi edes ehtinyt määrätä kaikesta. Siksi hänen ympärillään oli jaossa valtaa, ja sille oli ottajansa. Koko natsiaika vuosien 1933 ja 1945 välillä oli käytännössä yhtä suurta valtapeliä Hitlerin sisäpiirissä. Huipennuksensa se sai kolmannen valtakunnan viimeisinä päivinä.
Puolue-elämässä vahvimman sijan saivat melko pian valtaannousun jälkeen propagandaministeri Joseph Goebbels, puolue- ja yksityissihteeri Martin Bormann sekä varapuheenjohtaja Rudolf Hess. Valtakunnanpolitiikassa mutta myös poliisi- ja asevoimissa suuri nimi oli Hermann Göring. Poliisivallan sai SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler. Myöhemmin sisäpiiriin nousi Hitlerin suosikki, arkkitehti ja maailmansodan loppupuoliskon varusteluministeri Albert Speer. Salaisen poliisin Gestapon päällikkö Heinrich Müller oli Hitlerille läheinen, mutta vähemmän osa sisäpiirin kilpailua.
Toisen maailmansodan viimeiset päivät ovat tarina myös vallasta, sen hamuamisesta, oman edun tavoittelusta ja ehkä myös uskollisuudesta.
Ainakin Hitlerin sisäpiirin osalta se näyttäytyy tällaisena.
Hitler vietti viimeistä syntymäpäiväjuhlaansa 20. huhtikuuta 1945 jo stressin ja huumaavien lääkeaineiden raunioittamana. Salamurhayritys edellisenä kesänä oli jättänyt häneen niin ikään vammoja ja vapinan käteen.
Führerin syntymäpäivä oli koko natsihallinnon ajan ollut merkittävä tapahtuma Saksassa, joten myös nyt sitä oli tarkoitus juhlia edes jotenkin.
Samana päivänä Hitler esiintyi myös viimeisen kerran julkisuudessa. Kuuluisat kuvat Hitleristä tapaamassa Berliinin puolustamisessa ansioituneita Hitler-nuoria otettiin tuossa yhteydessä.
Valtakunnankansliassa pidettyihin syntymäpäiväjuhliin kokoontui natsieliitin kerma. Koska neuvostojoukot lähenivät Berliiniä, oli riskialtista saapua paikalle, mutta poissaolo olisi tulkittu Führerin pettämiseksi.
Hermann Göring poistui juhlista ensimmäisenä, mikä ei jäänyt toisilta huomaamatta. Toisaalta Göringin poistuminen antoi muille heidän kaipaamansa mahdollisuuden lähteä turvallisempiin paikkoihin.
Seuraavat kymmenen päivää Hitler vietti bunkkerissaan.
Hitlerin Führerbunkerissa oli johtajan lisäksi koko joukko muuta väkeä sihteereistä sodanjohdon kannalta tärkeisiin Hitleriä avustaneisiin kenraaleihin.
Mukana oli myös Hitlerin pitkäaikainen rakastajatar-tyttöystävä Eva Braun.
Braunin ja Hitlerin parisuhde oli alkanut jo 1930-luvun alussa, mutta kansa ei Braunia tuntenut. Hitlerin imagoon ei sopinut vakituinen parisuhde, joten natsihallinto piti Eva Braunin salaisuutena.
Natsisisäpiiristä bunkkeriin majoittuivat puoluesihteeri Martin Bormann ja propagandaministeri Joseph Goebbels.
Goebbels oli fanaattisen uskollinen Hitlerille. Hän kirjoitti poikapuolelleen bunkkerista, että hän ei olisi ja hänellä ei olisi mitään ilman Hitleriä. Tapahtui mitä tahansa, Goebbels pysyisi Hitlerin rinnalla.
Bormannkaan ei olisi mitään ilman Hitleriä, mutta hänen syynsä jäädä Hitlerin luo oli paljon käytännöllisempi. Kaikki valta, mitä Bormann käytti, tuli siitä, että hän oli Hitlerin yksityissihteeri ja hän pystyi valvomaan tietoja, jotka kulkivat Hitleriltä ja Hitlerille.
Bormann pelkäsi henkensä puolesta, ja ehdotti, että Hitler pakenisi lomapaikkaansa Alpeille Berghofiin. Bormann oli rakennuttanut Hitlerin vuoristoasunnon sillä ajatuksella, että siellä ja vuoriston bunkkereissa voisi piileskellä jos Berliini kaatuisi. Bormann olisi siellä turvassa Hitlerin rinnalla.
Hitler alkoi viimeisinä päivinä herätä harhoistaan. Vähän aiemmin hän vielä suunnitteli läpimurtoja puna-armeijaa vastaan joukoilla, joita ei voinut irrottaa ja joita ei ollut olemassa. Kuitenkin läheinen punatykkien jyske sai Hitlerin tajuamaan, että loppu oli käsillä.
Hitler kuolisi valtakuntansa mukana.
Bormann alkoi pelätä henkensä edestä. Pakeneminen Hitlerin rinnalta tietäisi luultavasti teloitusta.
Muut hallinnon sisärenkaan jäsenet valmistautuivat sodan loppumiseen kukin omalla tavallaan sopivan etäisyyden päässä Berliinistä.
SS-johtaja Heinrich Himmler oli tekaistulla sairauslomalla parantolassa Itämeren rannalla. Hän elätteli harhaista kuvitelmaa itsestään johtamassa Saksan rauhaan länsiliittoutuneiden kanssa.
Himmler määräsi 1200 juutalaista keskitysleirivankia vapautettavaksi liittoutuneille voidakseen esiintyä läntisten johtajien silmissä hyväntekijänä. Samalla hän myös kävi kauppaa jäljellä olevilla keskitysleirivangeilla.
Ruotsalaisen diplomaatin Folke Bernadotten kautta Himmler pyrki saamaan neuvotteluyhteyden länsiliittoutuneiden ylipäällikköön, yhdysvaltalaiskenraali Dwight D. Eisenhoweriin. Keskitysleireillä olevat juutalaiset Himmler ajatteli kauppatavarakseen lupaamalla vapauttaa nämä, jos länsi tekisi Saksan kanssa rauhan, jonka jälkeen Himmlerin johtama Saksa kävisi brittien ja yhdysvaltalaisten kanssa sotaan yhteistä vihollista Neuvostoliittoa vastaan.
Epätoivoisella suunnitelmalla ei ollut mitään mahdollisuutta onnistua. Himmlerin tavoitteena oli pelastaa oma nahkansa, mutta samalla halu valtaan sai hänet asemoitumaan Hitlerin jälkeisen Saksan johtajaksi.
Läntinen lehdistö sai Himmlerin yhteydenottopyrkimyksistä vihiä ja tieto vuoti länsilehdistön kautta myös natsien silmille.
Tiedon Hitlerille toi Martin Bormann. Hitler järkyttyi ennen niin lojaalin Himmlerin sooloilusta ja riisui tämän kaikista viroistaan. Bormann hääräsi varmasti jonkinlaisella mielihyvällä kilpailijansa Himmlerin raivaamisessa pois tieltä.
Hermann Göring oli virallisesti valtakunnan kakkosmies. Hän päätti toimia protokollan mukaan, kun katsoi, ettei Hitler enää kyennyt hallitsemaan.
Sellaisessa tilanteessa oli Göringin velvollisuuskin ottaa vastuu Saksan hallituksesta. Hän saneli Hitlerille sähkeen kieli keskellä suuta, että kun nyt näytti siltä, ettei Hitler kyennyt johtamaan Saksaa, Göring ottaisi hallitusvallan.
Ja kukapa muukaan toisi Göringin sähkeen Hitlerille ellei Martin Bormann.
Bormann esitti sinällään lain hengen ja kirjaimen mukaisen, maltillisesti sanellun viestin Hitlerille osoituksena Göringin petturuudesta. Hitler meni lankaan ja erotti Göringin viroistaan.
Bormann otti valtansa tunnossa vielä järeämmän keinon käyttöön määräämällä SS-joukot pidättämään ja teloittamaan Göringin.
Göring joutuikin vangiksi, mutta pelastui tuurilla. Hän oli jo SS:n käsissä, kun ohi kulki hänen komentamiensa ilmavoimien (Luftwaffe) sotilaita. Hän huusi näille ja määräsi pelastamaan itsensä SS:n käsistä.
Varusteluministeri Albert Speer pyrki irtautumaan natsihallinnosta mahdollisimman totaalisesti.
Speer oli arkkitehtina arkkitehtuuria rakastavan Hitlerin suosikki. Miehet saattoivat viettää hyvinkin pitkiä aikoja yhdessä suunnitellen megalomaanisia rakennuksia ja keskustellen arkkitehtuurista. Tältä pohjalta Hitler nimitti kultapoikansa varusteluministeriksi edellisen kuoltua vuonna 1942.
Speer esti sodan lopulla Hitlerin käskyjen Saksan infrastruktuurin tuhoamisesta toimeenpanoa. Hän tulisi myös kertomaan aikoneensa salamurhata Hitlerin. Sodan jälkeen Speer myös oli natsihallinnon johtajista ainoa, joka selkeästi tuomitsi Hitlerin hallinnon teot ja irtisanoutui kansallissosialismista.
Speerin sanoissa oli varmasti osa vilpittömyyttä, mutta ennen kaikkea hänkin varjeli omaa nahkaansa.
Sisäpiirin ytimestä vain osa olisi hengissä enää puolentoista vuoden kuluttua.
Viimeiset päivät Führerbunkerissa olivat piinaavia. Ilmanvaihtoa ei ollut myrkkykaasun pelossa, ja ”virtsan, hien ja kaalin” hajussa elävä henkilökunta tappoi aikaa jatkuvalla humalajuomisella.
Hitler tiesi aikansa tulleen. Kun hän kuuli liittolaisensa, Italian diktaattori Benito Mussolinin raa’asta kuolemasta, Hitler päätti, ettei häntä kohtaisi samanlainen nöyryytys.
Jo kaatunutta fasistihallintoa vastustaneet partisaanit olivat saaneet Mussolinin kiinni, teloittaneet tämän ja vieneet silvotun ruumiin näytille Milanon keskustaan.
Tämä järkytti Hitleriä, ja hän teki päätöksen omasta kuolemastaan.
29. huhtikuuta Hitler meni viimein naimisiin Eva Braunin kanssa. Vaimo päätti kuolla miehensä rinnalla.
Hitler ampuisi itsensä ja tuore rouva Hitler päättäisi päivänsä puraisemalla syanidikapselia. Ruumiit piti polttaa, ettei Hitlerin ruumis joutuisi neuvostoliittolaisten käsiin.
Tämä tapahtui maanantaina 30. huhtikuuta 1945.
Hitlerin pariskunta vetäytyi yksityiseen huoneeseen. Hetken kuluttua kuului laukaus ja historian pahamaineisin diktaattori oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Ruumiit poltettiin lähistöllä valtakunnankanslian pihalla.
– Jaha, nyt ne sitten polttaa pomon, kerrotaan bunkkerissa palvelleen aliupseerin kommentoineen.
Hitlerille oli vasta viime metreillä selvinnyt se, kuka oli hänelle uskollinen ja kuka jätti hänet hädän hetkellä. Johtajaperiaate oli natsi-Saksassa pyhä, ja uskollisuus Hitlerille oli kaiken pohjana.
Kenties Hitler tajusi sisimmässään olleensa sodanjohtajanakin suuruudenhullu. Hän kuitenkin toisti useamman kerran, kuinka kaikki pettivät hänet.
Testamentissaan Hitler hylkäsi täysin osan ennen niin läheisistä kätyreistään. Valtakunnanpresidentiksi tuli sisäpiirin ulkopuolelta laivaston johtaja suuramiraali Karl Dönitz. Bormann ja Goebbels saivat hienot virat, mutta eivät ehtineet nauttia niistä.
Muulle maailmalle kuvaus Hitlerin sisäpiiristä on kuvaus valtataisteluista, häikäilemättömyydestä ja jatkuvasta pelaamisesta toisten kustannuksella.
Himmler ja tuore liittokansleri Goebbels tekivät itsemurhat toukokuussa. Himmler jopa ehti olla hetken aikaa brittien vankina. Goebbelsin pariskunta surmasi itsensä lisäksi myös lapsensa.
Martin Bormannin kohtalo jäi hämärän peittoon, mutta hänen oletetaan saaneen surmansa pian Hitlerin bunkkerista paettuaan. Näin kävi luultavimmin myös Gestapo-johtaja Heinrich Müllerille.
Göring, Speer ja entinen vara-Führer Rudolf Hess joutuivat vastaamaan natsihallinnon teoista Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä vuosina 1945 ja 1946.
Hess ei ollut ollut sisäpiiriläinen pitkään aikaan. Hänellä oli mielenterveysongelmia jo ennen maailmansotaa. Hänet erotettiin hallinnosta jo 1941, kun hän oli lentänyt Britanniaan pyrkimyksenään tehdä rauha Yhdistyneen kuningaskunnan ja Saksan välille ilman valtuuksia Hitleriltä.
Hess eli pitkään, ja kaikki loput vuodet kuluivat vankilassa. Kuollessaan 1987 hän oli viimeinen elossa ollut korkea-arvoinen natsijohtaja.
Göring esiintyi oikeudessa terävästi, mutta ei pystynyt pakenemaan kuolemantuomiota. Tai tavallaan pystyi, kun hän päätti päivänsä itse ennen lokakuun 1946 teloituspäivää syanidikapselilla sellissään. Edelleen on arvoitus, miten kapseli oli onnistuttu salakuljettamaan selliin.
Speer sai 20 vuoden vankeustuomion. Hän sai maineen hyvänä natsina, joka vain ajautui Hitlerin hallintoon. Speer oli kuolemaansa asti jopa suosittu hahmo, mutta myöhemmin hänenkin on todistettu osallistuneen keskitysleirien suunnitteluun, mikä tieto olisi saattanut kallistaa vaa’an kuolemantuomion kannalle vuonna 1946.
Hitlerin bunkkerissa vakituisesti maailmansodan lopussa olleista kukaan ei ole enää elossa. Viimeisenä kuoli Oberscharführer (SS-ylikersantti) Rochus Misch syyskuussa 2013. Hänen työnään oli Hitlerin puheluiden vastaanottaminen, kuriirina toimiminen ja Hitlerin henkivartijuus.
Lähteitä
Hitlerin pahan piiri -dokumentti (Netflix 2017)
Warfare History Network -sivusto (englanniksi)
Ailsby, Christopher; Kolmas valtakunta – Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä (Gummerus 2005)