Historia | DDR-utopia vietiin huippuunsa Halle-Neustadtissa – jättikerrostalojen kaupungista tehtiin sosialismin näyteikkuna

Historia

Vuosikymmenten takaisissa Nukkumatti-pätkissä rakastettu animaatiohahmo saapui joskus helikopterillaan heittämään unihiekkaa puhtaanvalkoisten, modernien kerrostalojen keskelle.

Sellainen maisema oli Itä-Saksan Halleen rakennettu sijainnut Halle-Neustadt, joka edusti DDR:n sosialistista utopiaa puhtaimmillaan. Tyhjästä rakennettu, kukoistuksensa päivinä yli 93 000 asukkaan kaupunki ei ollut pelkkä asuntoprojekti, vaan myös yritys rakentaa ”uusi sosialistinen ihminen”.

DDR:n propaganda rakasti leveitä nurmikenttiä, modernia arkkitehtuuria ja kirkkaan valoisia asuntoja, joissa asui teollisuuden etujoukko – kemiantehtaiden työläiset, insinöörit ja tekniset asiantuntijat. Halle-Neustadtin piti olla tulevaisuuden malli, jota voitaisiin myöhemmin kopioida muualle sosialistiseen maailmaan.

Halle-Neustadtin tarina sai alkunsa kuitenkin idealismin sijaan silkasta poliittisesta välttämättömyydestä. Vuonna 1958 pidetyssä SED:n eli Itä-Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen konferenssissa lyötiin lukkoon niin sanottu ”Kemian ohjelma”.

Kyseinen ohjelma oli yksi DDR:n kunnianhimoisimmista taloushankkeista. Puoluejohto uskoi, että kemianteollisuus voisi tehdä Itä-Saksasta taloudellisen suurvallan sosialistisessa leirissä. Iskulauseeksi nousi kuuluisa motto: “Chemie gibt Brot, Wohlstand und Schönheit” – kemia tuo leipää, vaurautta ja kauneutta.

Kemianteollisuuden suurvallaksi nousemisen tiellä oli kuitenkin työläisten asuttaminen. DDR:n kemianteollisuuden keskuksia olivat erityisesti VEB Chemische Werke Buna ja Leuna-Werke, jotka kuuluivat koko sosialistisen maailman suurimpiin teollisuuslaitoksiin. Ne valmistivat muun muassa synteettistä kumia, muoveja, lannoitteita ja polttoaineita, joita sosialistinen talous kipeästi tarvitsi.

Jättiläismäiset tehtaat tarvitsivat kymmeniä tuhansia uusia työntekijöitä, mutta vanha Hallen kaupunki oli ahdas, raunioitunut ja saasteinen. Ratkaisun piti olla radikaali: uuden kaupungin rakentaminen riittävän kauas tehtaiden myrkyllisistä kaasuista, mutta riittävän lähelle tehokasta pendelöintiä varten.

Halle-Neustadtin sai piirrettäväkseen arkkitehti Richard Paulick (1903-1979). Bauhaus-vaikutteinen nuori arkkitehtilupaus joutui aikanaan pakenemaan natsihallintoa Kiinaan, asui vuosia Shanghaissa ja palasi lopulta rakentamaan sosialistista Saksaa.

Paulick ei ollut pelkkä harmaan betonin valaja. Hän oli jo osoittanut taitonsa Berliinissä jälleenrakentamalla upean Berliinin valtionoopperan ja suunnittelemalla osia nykyisin Karl-Marx-Alleena tunnetusta monumentaalisesta Stalinalleesta. Paulickin kädenjälkeä ovat myös muun muassa Berliinin kuuluisat katuvalot, jotka yhä tunnetaan ”Paulick-kandelabereina”.

Paulick uskoi, että moderni kaupunki voi muuttaa ihmisten elämäntavan. Hänen suunnitelmissaan Halle-Neustadt ei ollut pelkkä asuinalue, vaan tarkasti suunniteltu urbaani organismi: vihreitä puistoja, leveitä kävelyteitä, erilliset liikenneväylät autoille ja jalankulkijoille sekä palvelut lähellä jokaista asuinkompleksia.

Kaupungin henkinen ja poliittinen isä oli DDR:n ensimmäinen johtaja Walter Ulbricht (1893-1973) jolle ”kemian työläisten kaupunki” oli osoitus sosialismin ylivertaisuudesta. Vihamielisyydestään historiallista perintöä kohtaan tunnettu UIbricht näki täysin uuden kaupungin mahdollisuutena pyyhkiä pois pikkuporvarillinen menneisyys.

Ulbricht seurasi projektia intohimoisesti. DDR-johtaja näki hankkeessa kaupunkisuunnittelun puhtaan tilan, jossa ei tarvinnut tehdä kompromisseja kirkkojen tai vanhojen katulinjojen kanssa. Kaikki oli laskettu: koulumatka ei saanut kestää kymmentä minuuttia kauempaa, ja jokaisessa korttelissa oli oltava tarkalleen väestömäärään suhteutettu määrä päiväkotipaikkoja.

Kaupunki rakennettiin niin sanotuista Plattenbau-elementeistä, esivalmistetuista betonipaneeleista, joita voitiin nostaa paikoilleen nostureilla lähes teollisen kokoonpanolinjan tavoin. Tällä tavalla kokonaisia kerrostaloja saattoi nousta muutamassa viikossa.

Vuonna 1971 DDR:n valta kuitenkin vaihtui, ja maan johtoon nousseella Erich Honeckerilla (1912-1994) ei ollut edeltäjänsä intohimoa Paulickin hienostuneisiin ja kalliisiin visioihin. Hän keskitti resurssit Berliiniin ja valtakunnalliseen asuntorakentamisohjelmaan, joka painotti nopeutta ja äärimmäistä halpuutta.

Paulickin vaatimat taiteelliset yksityiskohdat ja kalliit keskustasuunnitelmat joutuivat säästölistalle. Suunniteltu valtava ”Kemian talo” ja hienot hotellit jäivät rakentamatta, ja kaupungin ytimeen jäi vuosikausiksi ammottava monttu, jonne sadevesi kerääntyi.

Vuonna 1974 jo 70 vuotias Paulick siirrettiin tylysti eläkkeelle ja riisuttiin viroistaan. Kun arkkitehti vuonna 1979 kuoli, valtio oli jo pitkälti unohtanut miehen, joka oli piirtänyt sen modernit ulkoasun.

Vaikka Halle-Neustadtin asunnot olivat luksusta – juokseva kuuma vesi ja sisävessa olivat DDR:ssä statussymboleja – sosiaalinen elämä oli alkuun lakonista. Vallinneen ideologian mukaan sosialistinen ihminen käyttää vapaa-aikansa sivistykseen, ei kapakoissa istumiseen.

Niinpä alkuvuosina kaupungista puuttuivat ravintolat. Asukkaat ratkaisivat ongelman perustamalla olohuonepubeja: jos naapurin ovessa oli tietty salainen merkki, sieltä sai ostaa pilsneriä.

Monille asukkaille muutto uuteen kaupunkiin oli kuitenkin valtava elämänparannus. Monet olivat aiemmin asuneet vanhoissa hiililämmitteisissä taloissa ilman kylpyhuonetta. Uusi asunto merkitsi lämmintä vettä, keskuslämmitystä ja tilavia huoneita.

Kirkkoja ei kaupunkiin saanut rakentaa lainkaan, sillä uskonto oli Ulbrichtin silmissä ”menneisyyden jäänne”. Kontrolli sen sijaan oli läsnä: kaupungin maamerkkeinä toimivista viidestä massiivisesta 18-kerroksisesta tornitalosta yksi oli osittain turvallisuusministeriö Stasin käytössä.

Kertoman mukaan hissit olivat niin uusi asia, että niihin liittyi oma etikettinsä: alussa perheet saattoivat pukeutua pyhävaatteisiin vain mennäkseen hissillä alas ja ylös.

Erikoisinta oli katuosoitteiden puute. Kaupunki oli jaettu asuinkomplekseihin, ja osoitteet koostuivat numeroista. Ulkopuoliselle kaupunki oli jokseenkin täydellinen labyrintti, mutta asukkaat kokivat asuvansa tulevaisuudessa, jossa vanhan maailman kadunnimet olivat tarpeettomia.

Kaupungin symboliksi nousivat myös viisi korkeaa tornitaloa, niin sanotut Scheiben eli “levyt”, jotka näkyivät kauas tasaisessa maisemassa. Niistä tuli Halle-Neustadtin tunnetuin maamerkki.

Kun Berliinin muuri vuonna 1989 murtui, illuusio Halle-Neustadtista särkyi. Kemiantehtaat hiljenivät, ja väestö väheni lähes puoleen kymmenessä vuodessa.

DDR:n raskas kemianteollisuus osoittautui yhdistyneen Saksan markkinataloudessa suurelta osin kannattamattomaksi. Työpaikat katosivat nopeasti, ja monet nuoret muuttivat länteen työn perässä.

Nykyisin Halle-Neustadt on osin purettuna ja osin remontoitunakin yhä kiehtova historian kerrostuma ja tallenne DDR:n sosialistisesta utopiasta ja aikansa arkkitehtuurista. Monet talot on maalattu kirkkailla väreillä, osa on purettu kokonaan ja tilalle on rakennettu puistoja.