Essee: Kolmannen tien perusajatus ei ole vanhentunut
Kolmannen tien politiikkaa pidettiin 1990-luvun puolivälissä monissa Euroopan maissa vastauksena ajan yhteiskunnallisiin ongelmiin: pitkittyvään työttömyyteen, kannustinloukkujen umpikujiin ja hyvinvointivaltion kustannuspaineisiin.
Kysymys kuuluu, voisiko kolmannen tien päivittäminen tuoda nyt uusia ratkaisuja Euroopan kriiseihin ja samalla auttaa myös Suomea ulos kroonisista rakenteellisista ongelmistaan?
Vuonna 1997 Britannian pääministeriksi noussut Tony Blair sekoitti kolmannen tien politiikallaan eurooppalaisen ideologisen kartan. Pitkän konservatiivisen valtakauden jälkeen Britanniassa syntyi tilaus uudelle kompromissille, jonka ytimessä oli markkinoiden ja valtion jännitteisen suhteen purkaminen.
Tätä taustaa vasten Margaret Thatcherin vuonna 1979 alkanut konservatiivinen projekti näyttäytyi monelle sekä välttämättömänä modernisaationa että sosiaalisesti kovana murroksena: valtion roolia ja julkisia palveluita kavennettiin sosiaaliturvan leikkauksilla ja valtionyhtiöiden yksityistämisillä.
Nämä olivat osin vastareaktioita vanhan Labour Partyn perinteelle, jossa valtiovetoisuus oli ollut keskeistä aina omistajuutta myöten.
Blairin New Labourin uudistuspolitiikka oli monessa mielessä markkinamyönteistä, ja valtion rooli nähtiin useimmiten mahdollistajana. Blairin ajattelussa oli brittiläisen pragmatismin hengessä olennaista tunnustaa edeltäjiensä ansiot ja jättää kajoamatta asioihin, jotka olivat toimineet.
Thatcherin kaudella käynnistetyt yksityistämiset jäivät Britanniassa pitkälti voimaan. Blair ei lähtenyt purkamaan konservatiivihallitusten markkinareformeja, vaan pyrki siirtämään politiikan painopistettä niiden sosiaalisiin seurauksiin ja työmarkkinoiden toimintaan. Hän myös tunnisti, että osa ongelmista kytkeytyi Labourin omaan aiempaan politiikkaperintöön.
Vastikkeettomuudesta aktivointiin – ja ongelmien ehkäisyyn
Kolmannen tien keskeinen lähtökohta oli ajatus, että pitkittynyt työttömyys ei ole vain yksilön tulotason kysymys, vaan usein myös sosiaalinen ja ylisukupolvinen ilmiö. Tästä seuraa, että politiikan on kyettävä yhdistämään turva ja toimijuus: oikeudet ja velvollisuudet. Tavoitteena oli purkaa kannustinloukkuja ja passivoivia rakenteita sekä ehkäistä syrjäytymisen kasautumista ja sen periytymistä.
Blair ja hänen sosiologi-neuvonantajansa Sir Anthony Giddens korostivat siirtymää passiivisista tulonsiirroista kohti aktivointia ja vastavuoroisuutta. Työttömyyden pitkittymistä pyrittiin ehkäisemään kannusteilla, palveluilla ja joissain ryhmissä myös velvoitteilla. Tavoite oli kehittää työmarkkinaosallistumista, parantaa työllisyyttä ja vahvistaa yhteiskunnallista osallisuutta.
Giddensin ajattelun ytimessä oli “sosiaalinen investointivaltio” (social investment state): valtio, joka ei ensisijaisesti vain paikkaa seurauksia, vaan pyrkii vähentämään ongelmien syntyä etukäteen investoimalla osaamiseen, työkykyyn ja varhaisiin elämänvaiheisiin.
Tietyiltä osin kolmannen tien logiikkaa on nähty myöhemmin esimerkiksi Tanskassa (aktivointi ja työmarkkinadynamiikka) sekä osin Ranskassa Emmanuel Macronin ajamissa työmarkkinareformeissa.
Suomessa keskustelu kannustinloukuista ja vastikkeettomuudesta on tuttua, mutta lopputulos on usein jäänyt vajaaksi. Jos työpaikkoja ei ole tai ne ovat väärässä paikassa, pelkät velvoitteet kääntyvät helposti kontrolliksi ja päälle liimatuksi aktiivisuudeksi ilman todellista ulospääsyä.
Tästä seuraa suomalainen perusongelma: työllisyyspolitiikka ei voi olla työttömien syyllistämistä ja “kuria”, jos kasvun ja elinvoiman ehdot eivät tue sitä.
Miksi kolmas tie tarvitsee päivityksen juuri nyt
Kolmannen tien perusajatus markkinoiden ja julkisen vallan yhteispelistä ei ole vanhentunut. Sen sijaan toimintaympäristö on muuttunut. 1990-luvulla giddensiläisen brittiläisen investointivaltion ydin oli ennen kaikkea työkyky ja osaaminen.
2020-luvulla Eurooppa elää tilanteessa, jossa turvallisuus, huoltovarmuus ja teollinen kapasiteetti ovat nousseet politiikan ytimeen eivät ideologisena valintana, vaan pakon sanelemana. Markkinat eivät tuota turvallisuutta, huoltovarmuutta tai uskottavaa puolustusta. Nämä ovat valtiolle kuuluvia perustehtäviä.
Siksi Euroopan valtioiden on lisättävä resursseja ja rahoitusta turvallisuuteen, kuten Nato-maiden päätökset puolustuspanostuksista osoittavat.
Markkinalogiikan pitää tulla mukaan siellä, missä kapasiteetti syntyy eli kilpailukykyisissä ja osaavissa yrityksissä, mutta valtion on asetettava suunta ja varmistettava huoltovarmuus: kriittisissä toimitusketjuissa, energiainfrassa ja teknologisessa kilpailukyvyssä.
Kolmas tie 2.0: kolme konkreettista päivitystä
Ensimmäinen päivitys on se, että nyt eurooppalaisen investointivaltion kohde laajenee: osaamisen ja työkyvyn rinnalle tulee strateginen kapasiteetti.
Euroopan on kyettävä tuottamaan itse keskeisiä järjestelmiä ja komponentteja – ja skaalaamaan ja reguloimaan tarvittaessa tuotantoa nopeasti kriisin oloissa. Tämä ei ole pelkkä puolustuskysymys, vaan myös teollisuus-, innovaatio-, ja työmarkkinakysymys.
Toinen päivitys on markkinoiden ja valtion suhteen konkretisoiminen: Euroopan tasolla tarvitaan yhteen toimiva ja skaalautuva teollinen kapasiteetti myös puolustuksessa.
Tämä tarkoittaa käytännössä, että julkinen valta koordinoi ja investoi niin, että vastataan kolmeen kysymykseen: mitä tuotetaan, miksi tuotetaan ja miten tuotanto varmistetaan. Eurooppalaisen puolustusteollisuuden yhteismarkkinan vahvistaminen julkisen vallan ja EU-tasoisen koordinaation alla on välttämätöntä.
Kolmas päivitys liittyy työvoimaan ja liikkuvuuteen. Ilman osaavaa henkilöstöä yritysten toiminta, tuotanto ja lopulta markkinat jäävät väistämättä vaillinaisiksi.
Siksi yhteismarkkinan rakentaminen kytkeytyy myös työvoiman liikkuvuuteen ja pätevyysvaatimuksiin – ongelmiin, joihin Mario Draghi viittasi laajassa raportissaan vuonna 2024. Eurooppalainen kapasiteetti ei synny paperilla, jos osaaminen ei liiku ja työn tekemisen edellytykset eivät kohtaa.
Lopulta yhteisen puolustusteollisuuden yhteismarkkinan ja laajemmin eurooppalaisen puolustusstrategian luominen on kiinni poliittisesta tahdosta. Jos Eurooppa, joka tuottaa noin 15 prosenttia maailman BKT:sta, ei kykene rakentamaan uskottavaa strategiaa turvallisuudelleen eikä luomaan koordinoitua teollista kapasiteettia, olemme entistä haavoittuvaisimpia.
Tämä nakertaa myös Euroopan unionin poliittista legitimiteettiä ja eurooppalaisten valtioiden mahdollisuuksia turvata hyvinvointinsa, elinvoimansa ja päätöksentekokykynsä.
Kolmas tie 2.0 ei siis ole paluu 1990-luvun politiikkaan. Se on ajatus päivitetystä investointivaltiosta, joka ymmärtää kaksi kokonaisuutta yhtä aikaa: työllisyys, osaaminen ja toimivat työmarkkinat ratkaisevat sisäisen kestävyyden.
Lopulta kuitenkin turvallisuus, huoltovarmuus ja teollinen kapasiteetti ratkaisevat sen, onko meillä ylipäätään varaa ylläpitää eurooppalaista mallia ja onko koko maanosalla lopulta tulevaisuutta.
Pekka Väisänen on valtiotieteilijä, yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.
