Eläintarhoja, vesidiskoja ja kultaisia vessaharjoja – Diktaattorit jatkavat pröystäilyään, vaikka varoittavia esimerkkejä on riittämiin
Siinä meni salaattivati nurin, kun paljastusvideo Venäjän presidentti Vladimir Putinin työsuhdepalatsista lävähti YouTubeen koko kansan silmien eteen.
Kyllä, machoilustaan tunnetun valtiojohtajan kerrotaan syövän rikkauksiensa keskellä terveellisesti ja kovin tavallisesti.
Vaikka oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi viruu vankeudessa, Putinin palatsilla reposteleva filmi on piikki yksinvaltiaan lihassa.
Levada-tutkimuskeskuksen teettämän helmikuisen kyselyn mukaan videon oli nähnyt jo joka neljäs venäläinen. Sittemmin määrä on epäilemättä kasvanut entisestään.
Presidentin kultaiset vessaharjat suututtavat, vaikka vallanpitäjien törsäily on ollut Venäjällä enemmän sääntö kuin poikkeus.
Onkin hyvä muistaa, että nykyisin venäläisen keskimääräinen kuukausittainen tienesti vastaa noin 500 dollaria.
Putin ei ole ensimmäinen yksinvaltias, joka ei ole osannut katsoa palatsihankettaan roposiaan laskevien kansalaisten silmin.
Turhamaiset palatsit ovat aina olleet diktaattorien sokea piste.
Moni vallastaan humaltunut on sortunut rakennushankkeisiin, joiden kustannukset ovat ajaneet kansakunnan kantokyvyn äärirajoille.
Esikuvana ja matkimisen kohteena on ollut etenkin hulppea Versailles’n palatsi, jonka säihke on sekä symboloinut valtaa että suututtanut rahvasta.
Versailles-syndrooman pauloihin ajautunut on kuin harakka – kaikki kiiltävä kiinnostaa.
Esimerkeistä ei ole pulaa.
Vuonna 1965 Romanian presidentti Nicolae Ceausescu pystytti kodikseen Bukarestiin häpeilemättömän hintalapun Kevätpalatsin, kun salaisen poliisin terrorisoimat ihmiset kärvistelivät sähkö-, elintarvike- ja lääkepulassa.
Uusi parlamenttitalo ei sentään ehtinyt valmistua, ennen kuin vihainen väkijoukko lynkkasi kommunistijohtajan.
“Casa Poporuluin” mahtipontisuudesta kielii se, että maailmasta löytyy tänäkin päivänä vain yksi kookkaampi hallintorakennus – Yhdysvaltain puolustusministeriö Pentagon.
Köyden jatkoksi vuonna 2006 päätyneellä diktaattori Saddam Husseinilla väitetään olleen noin sata palatsia eri puolilla Irakia.
Kun Ukrainan syrjäytetty presidentti Viktor Janukovytš pakeni Venäjälle, hänen leveän elämänsä salat paljastuivat koko kansalle.
Kiovan liepeiltä löytyi kullalla ja marmorilla vuorattu palatsi, jonka varusteluun kuuluivat muun muassa yksityinen golf-kenttä ja eläintarha. Keskimäärin noin 180 euron edestä hryvnia tienaavien ukrainalaisten silmissä näky oli kuin toiselta planeetalta.
Robert Mugabe puolestaan rakennutti Yhdysvaltain Valkoista taloa muistuttavan palatsin, mutta luonnollisesti Zimbabwen pääkaupunki Hararen maamerkistä piti tulla esikuvaansa suurempi.
Ei ihme, että Mugabe luopui vallasta niin vastahakoisesti. Valtion timanttitulot ryövänneellä diktaattorilla oli varmasti lokoisat oltavat 25 makuuhuoneen residenssissään.
Myös Kazakstaniin pystytettiin Valkoista taloa mukaileva rakennus.
Rohkea tyylisuuntien yhdistely näyttää kuitenkin olevan maata rautaisella otteella ohjaavan Nursultan Nazarbajevin mieleen.
Uusklassiseen monumenttiin lisättiin nimittäin itämaisia piirteitä asettamalla kupoli sen katolle. Modernimpaa aikaa edustavat julkisivun peittävät peili-ikkunat.
Turkin yksinvaltaisen johtajan Recep Tayyip Erdoğanin palatsi Ankarassa lyö kokonsa puolesta Versaillesin, Kremlin ja Buckinghamin palatsin laudalta.
Vuonna 2014 valmistuneessa rakennuksessa on 1 150 huonetta ja sen pinta-ala on noin 200 000 neliötä.
On surkuhupaisaa, miten palatsin sijainnista riippumatta, diktaattoreilla näyttää olevan keskenään hyvin yhdenmukainen maku.
Versailles-syndrooman pauloihin ajautunut on kuin harakka – kaikki kiiltävä kiinnostaa.
Suositaanhan uusklassisten ja ranskalaisvaikutteisten unelmalinnojen sisustuksessa muun muassa kullattuja vessoja, kristalliupotuksia ja kitsejä omakuvia.
Diktaattorit elävät eristäytynyttä, epäluuloista ja siten jokseenkin yksinäistä elämää.
Miksi monumenttien pystyttämistä sitten pidetään niin tärkeänä, vaikka varoittavia esimerkkejä on riittämiin?
Palatseihin näyttävät turvautuvan ne, jotka tuntevat kansakunnan kaapin päällä suurinta epävarmuutta ja ahdistusta – ne, joiden vallankäytön oikeutus on vähän niin ja näin.
Suomalaisten ei ehkä kannatakaan olla ulkomailla reissatessaan kovin kateellisia vaikuttavista monumenteista, jotka jättävät kotimaiset yritelmät tylysti varjoonsa.
Vaatimattomuus kielii hyvästä herraonnesta.
Mitä mielikuvituksellisimpia viihdykkeitä on loihdittava, jotta palatsien valtavat hallit eivät kumisisi tyhjyyttään.
Silti Putinin pelihuoneet, vesidisko, teatterit, strippiklubi ja jääkaukalo jäänevät vähälle käytölle, sillä olosuhteiden pakosta diktaattorit elävät eristäytynyttä, epäluuloista ja siten jokseenkin yksinäistä elämää.
Putinille ja monelle muulle hallitsijalle linnat ovat edustaneet ja edustavat yhä vallankäytön rajattomuutta.
Historian tuomiolle hallitsijat ja heidän palatsinsa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin joutuvat.