"Jopa enemmistö ministereistä saattaa toivoa, että epäonnistut" — 2000-luvun pääministerit kertovat tutkimuksessa työn varjopuolista

Tampereen pormestari Anna-Kaisa Ikonen haastatteli poliittista johtajuutta käsittelevään tutkimukseensa kaikki kahdeksan tämän vuosituhannen pääministeriä.
Tutkimus

Oletko hyvä saamaan ihmiset innostumaan? Ansaitsetko helposti toisten luottamuksen? Oletko sitkeä, joustava ja siedät hyvin epävarmuutta? Onko sinulla kykyä neuvotella, sovitella ja tehdä päätöksiä?

Jos vastasit kyllä, voisit olla sopiva Suomen pääministeriksi. Pesti on tosin määräaikainen ja katkolla oikeastaan koko ajan.

Moni haluaa sinun mokaavan, pahimmillaan omat puoluetoverit ja ministerikollegatkin.

– Jopa enemmistö ministereistä saattaa toivoa, että pääministeri, eli toimitusjohtaja epäonnistuu, eräs tehtävää aiemmin hoitanut kuvailee.

Työ on myös varsin kiireistä ja sitovaa. Vastaus mihin tahansa kysymykseen on oltava valmiina yötä päivää.

Pitäisi jatkuvasti elää 24/7-maailmassa. Ei anneta hetken rauhaa, toinen aiempi pääministeri tuskailee.

Pitäisi jatkuvasti elää 24/7-maailmassa.

Suomessa on itsenäisyytensä aikana ehtinyt olla 43 pääministeriä. Heistä kahdeksan valtakausi on ajoittunut kokonaisuudessaan 2000-luvulle.

Tampereen pormestari, kokoomuksen entinen kansanedustaja Anna-Kaisa Ikonen haastatteli poliittista johtamista käsittelevää tutkimustaan varten heidät kaikki: Anneli JäätteenmäenMatti VanhasenMari KiviniemenJyrki KataisenAlexander Stubbin, Juha SipilänAntti Rinteen ja Sanna Marinin.

Ikosen mukaan politiikan toimintaympäristö on 2000-luvulla ollut suuressa muutoksessa. Vuoden 2000 valtiosääntöuudistus vahvisti pääministerin asemaa.

Lisäksi kahden viime vuosikymmenen pääministerit ovat kohdanneet kausillaan lukuisia, usein ennalta arvaamattomia vaikeuksia, kuten talouskriisin, brexitin, maahanmuuttoaallon ja koronapandemian.

Ikonen selvitti tutkimuksessaan, miten muutokset ovat vaikuttaneet pääministerien poliittiseen johtajuuteen. Artikkeli julkaistiin Hallinnon tutkimus -lehdessä huhtikuussa.

Pääministerien haastattelut tehtiin vuosina 2019–2020. Heidän vastauksiaan käsitellään tutkimuksessa nimettömänä

Pääministerin johtamistyöstä piirtyy Ikosen tekemien haastattelujen perusteella varsin yhtenäinen kuva. Kaikki haastatellut korostivat rooliaan valtio­neuvoston johtajina ja hallitusohjelman toteu­tumisen varmistajina.

Ikosen mukaan ku­vauksissa ei painottunut pääministerin auktori­teetti vaan luottamuksen merkitys. Pääministereitä yhdisti myös se, että he kokivat ensisijaisesti johtavansa yhteis­työtä ja sovittelevansa erimielisyyksiä.

Pääministerin pöydälle tuodaan kaikki ne asiat, jotka ovat kaikkein riitaisimpia, jot­ka eivät muuten ratkea. Eli se on semmoinen riitojen ratkaisutoimisto ja sovittelijatoimisto tietyllä tavalla, yksi vastaajista luonnehtii.

Ristiriitaa haastatellut kokivat siinä, että pääministeri voi johtaa korkeintaan omaa poliittista ryhmäänsä eikä hänellä ole muodollista valtaa johtaa hallituskumppaneitaan.

Ja jos aja­tellaan ihan tarkkaan ottaen, niin hallituskumppaneitten puheenjohtajat, ne on niitä kovimpia kilpailijoita mitä ylipäätään voi po­litiikassa olla, eräs haastatelluista toteaa.

Pääministerin pöydälle tuodaan kaikki ne asiat, jotka ovat kaikkein riitaisimpia.

Päämi­nisterit korostivat puolueen puheenjohtajuuden kietoutumista pääministerin rooliin. Moni totesi, että oma eduskuntaryhmä ja oma puolue on saatava pidettyä mukana, jotta pääministerin tehtävässä voi onnistua.

Tämä ei ole välttämättä helppoa, sillä vastaajien mukaan omienkin joukossa saatetaan toivoa pääministerin epäonnistumista.

Hirveän moni ihminen Suomessa halli­tuksessa ja ehkä jopa omassa puolueessa, niin ei välttämättä toivo, että pääministeri onnis­tuu johtamistehtävässään, yksi vastaajista toteaa.

Kun pääministereiltä kysyttiin heidän tärkeimmistä kumppaneistaan, suurin osa nimesi varsin pienen piirin: toisten hallituspuolueiden puheenjohtajat ja oman kabinettinsa.

Ikonen piti yllättävänä, että vain yksi haastatelluista korosti virkamiesten roolia tärkeinä kumppaneina.

– Heidät mainittiin satunnaisesti lähinnä EU-politiikkaan liittyen, Ikonen toteaa.

Pääministerit näkivät politiikan johtamisympäristön muuttuneen voimakkaasti 2000-luvulla. Ikosen mukaan muutosta kuvattiin niin suurena, että voidaan puhua murroksesta.

Vastauksissa korostuivat monimutkaisuuden, yllätyksellisyyden ja raa’an julkisuuden lisääntyminen.

Johtajuutta pitää olla lunastamassa joka päivä kymmenen kertaa, yksi pääministereistä sanoo.

Ikonen pohtii artikkelissaan, ovatko perinteiset johtamiskäytännöt ja hallinnan välineet enää toimivia uudessa tilanteessa.

Miten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa saataisiin hyödynnettyä laajempaa osaamista sen sijaan, että asiat ratkotaan politiikan pienessä sisäpiirissä?

Entä palveleeko nelivuotinen sitova hallitusohjelma enää tarkoitustaan, kun äkisti iskevät kriisit saattavat syrjäyttää sen?