Clemenceau-luokan lentotukialukset palauttivat Ranskan merivaltojen eturiviin – hävittäjien jylyssä paistettiin patonkia ja siemailtiin viiniä
Sodassa kovia kokenut Ranska etsi 1950-luvulla itseään ja paikkaansa kylmän sodan maailmanjärjestyksessä. Maa oli toipumassa toisen maailmansodan raunioista, mutta sen vuosisatainen siirtomaavalta natisi liitoksistaan.
Onneton sota Indokiinassa osoitti karulla tavalla, ettei suurvalta ole enää mitään ilman kykyä siirtää ilma-asettaan sinne, missä polttopiste on.
Dien Bien Phun katkera tappio opetti Pariisille, että riippuvuus liittolaisten hyvästä tahdosta oli strateginen riski. Ranskan oli valittava, jäädäkö liittolaisten ”lainakaluston” varaan vai rakentaako oma tiensä.
Valinta oli selvä. Vastauksena maailmanpoliittisiin kysymyksiin hitsautui kaksi 32 000 tonnin vastausta, lentotukialukset Clemenceau ja Foch.
Alukset olivat massiivisia voimannäyttöjä ja ensimmäiset ranskalaisten alusta loppuun saakka suunnittelemat modernit tukialukset. Niiden rakentaminen työllisti tuhansia Brestin ja Saint-Nazairen telakoilla, ja palautti Ranskan maailman merivaltojen eturiviin.
Valmistuttuaan alukset viestivät myös Charles de Gaullen Ranskan strategisesta autonomiasta. Samalla alukset olivat eräänlaisia uivia Ranskan suurlähetystöjä, joiden diplomaattinen viesti annettiin toisinaan jälkipolton jylinällä säestettynä.
Vaikka alukset henkivät ranskalaista kansallisylpeyttä, niiden pääaseistuksessa piti tyytyä hieman nöyryyttävään ratkaisuun. Ongelmana oli aerodynamiikka.
Ranskan oma ilmailuylpeys, Dassault Mirage III -hävittäjä ei deltasiipineen soveltunut tukialuskäyttöön. Deltasiipi vaati liian kovan lähestymisnopeuden, jotta tukialuslaskeutuminen olisi ollut turvallista.
Niinpä Ranska joutui nielemään ylpeytensä ja ostamaan amerikkalaisia F-8 Crusader -hävittäjiä. Crusader oli tekninen ihme: sen koko siiven kohtauskulmaa voitiin muuttaa mekaanisesti nousussa ja laskussa.
Crusaderien lisäksi aluksilta lennettiin Étendard IV -koneilla, joita miehistö kutsui ”lentäviksi tiiliskiviksi”, Sinänsä hyvin luotettava kone oli alitehoinen ja sen nousukiito katapultilta oli usein sydäntä kylmäävää katseltavaa. Kone saattoi ”nuokahtaa” aaltojen harjan tasolle ennen kuin se sai kerättyä tarpeeksi nostetta.
Ranskalaiseen sotilasromantiikkaan sisältyi kuitenkin ajatus siitä, että jos kone oli huono, lentäjän oli oltava sitäkin parempi. Tämä loi Aéronavalen lentäjille eliittistatuksen.
Siinä missä USA:n supertukialusten kansi oli leveä ja anteeksiantava, Clemenceau-luokan kapea kaistale vaati kirurgista tarkkuutta. Amerikkalaiset kauhistelivat alusten kapeaa lentokantta, mutta ranskalaiset ottivat tarkkuutta vaativan operoinnin kunnia-asiana.
Kansihenkilöstön arki oli vaarallista, mutta aluksen sisällä elämä oli ranskalaisen sivistynyttä, Aluksella vallitsi hierarkia, jossa elegantit meriupseerit ja öljyisissä haalareissa käyskentelevät mekaanikot kohtasivat päivittäisen patongin tuoksussa.
Ruokahuolto oli strateginen resurssi. Kertoman mukaan mikään muu sotalaiva maailmassa ei tuottanut yhtä hyvää vaaleaa leipää kuin ranskalainen tukialuskaksikko, eivätkä edes kaikki satamakaupungit. Leipurit työskentelivät ympäri vuorokauden alusten syövereissä, ja uunit tuottivat rapeakuorisia mestariteoksia, joita mutusteltiin jopa taisteluhälytysten välissä.
Vaikka maailma ympärillä välillä paloi, kello 16 tarjoiltu kahvi ja tuore leipä olivat murtumaton perinne ja osa ”Art de Vivre” -asennetta, joka teki ranskalaisten tukialuksesta erilaisen kuin kurinalaiset amerikkalaiset vastineensa. Viiniäkin tarjoiltiin, joskin toki kurinalaisesti.
Upseerimessissä viini kuului ateriaan, ja erään amerikkalaisen amiraalin vierailun aikana syntyi kertoman mukaan lievä kulttuurishokki, kun hänelle tarjottiin lounaan yhteydessä erinomaista Bordeaux-viiniä kesken Nato-harjoituksen.
Yhdysvaltain laivastossa alkoholi kiellettiin sotalaivoilla vuonna 1914. Amerikkalaiselle amiraalille alkoholin nauttiminen sotalaivalla merellä on paitsi sääntöjen vastaista, myös ammatillinen tabu.
Amerikkalaiset amiraalit olivat tottuneet siihen, että sotalaiva on steriili ja kurinalainen koneisto. Ranskalaisilla aluksilla upseerimessien hopeiset astiat, valkoiset pöytäliinat ja ammattitaitoiset tarjoilijat loivat sen sijaan ilmapiirin, joka muistutti enemmän pariisilaista huippuravintolaa kuin sota-alusta.
Ranskan presidenteille lentotukialus on aina edustanut valtiollisen mahtipontisuuden huipentumaa.
Erään vierailun aikana de Gaulle seisoi komentosillalla ja katseli aluksen valtavaa kantta. Kun häneltä kysyttiin mielipidettä Ranskan historian suurimmasta sotalaivasta, hän vastasi lakonisesti: ”Se on tarpeeksi suuri kantamaan Ranskan lipun, mutta liian pieni kantamaan minun egoani.”
Vuonna 1974 presidentiksi valittu Valery Giscard d’Estaing halusi rikkoa de Gaullen luomaa jäykkää etikettiä ja esiintyä dynaamisena johtajana. Hänen on kerrottu vaatineen päästä nauttimaan aamiaisen miehistön ruokalassa upseerimessin sijaan.
Tilanteesta tuli kuitenkin kiusallinen, kun merimiehet olivat niin jännittyneitä, että kukaan ei uskaltanut puhua tai syödä, kunnes presidentti itse alkoi murtamaan patonkia ja kyselemään perunoiden laadusta.
Vierailusta jäi elämään tarina, jonka mukaan presidentti oli niin vakuuttunut aluksen leivästä, että hän tiedusteli, voisiko aluksen leipurin ”lainata” Elysée-palatsiin.
Alusten sotilaallinen painoarvo kasvoi merkittävästi kylmän sodan kuumetessa. 1980-luvulla Clemenceausta ja Fochista tuli Ranskan ydinasepelotteen liikkuvia osia.
Uudet ja huomattavasti edeltäjiään paremmat Super Étendard -koneet varustettiin myös ASMP-ydinohjuksilla. Tämä teki aluksista ensisijaisia kohteita Neuvostoliiton suunnitelmissa, mutta samalla ne takasivat Ranskalle paikan ydinasemaiden kärkijoukossa.
Aika ajoin aluksille oli tarjolla myös oikeaa sotilaallista toimintaa. Alukset olivat Ranskan ulkopolitiikan tehokkain työkalu. 1970-luvulla ne partioivat Intian valtamerellä ja Afrikan sarven läheisyydessä turvaamassa Ranskan vaikutusvaltaa Djiboutissa.
1980-luvulla tukialukset osallistuivat Libanonin kriisiin. Foch ja Clemenceau vuorottelivat Libanonin rannikolla tukemassa ranskalaisia rauhanturvaajia. Tällöin koettiin yksi alusten historian jännittävimmistä hetkistä, kun Super Étendardit tekivät ilmaiskuja Syyrian tukemia joukkoja vastaan Beirutin vuoristossa vastauksena ranskalaisiin joukkoihin kohdistuneisiin iskuihin.
Vuoden 1991 Persianlahden sodassa Clemenceau toimi hieman epätavallisessa roolissa kuljettamalla Persianlahdelle kymmeniä Ranskan maavoimien helikoptereita ja toimimalla liikkuvana tukikohtana Ranskan joukoille.
1990-luvulla molemmat alukset operoivat Adrianmerellä Jugoslavian hajoamissotien aikana ja tukivat YK:n ja Naton operaatioita. Lentokoneet suorittivat tiedustelulentoja ja iskivät maakohteisiin Bosnia-Hertsegovinan yllä.
Alusten kohtalot palveluksen jälkeen erosivat toisistaan dramaattisesti. Clemenceau koki nöyryyttävän lopun asbestin saastuttamana ”haamulaivana”, jota mikään romuttamo ei halunnut ottaa vastaan.
Alus hinattiin ensin Intiaan, mutta ympäristökiistojen vuoksi se joutui kääntymään takaisin. Se lojui vuosia hylättynä, kunnes se lopulta purettiin erikoistyönä Englannissa.
Foch sen sijaan purjehti kohti etelää. Siitä tuli kahdeksi vuosikymmeneksi suurvalta-asemasta haaveilevan Brasilian laivaston lippulaiva São Paulo.
Alus kärsi Brasilian lipun alla teknisistä ongelmista ja useista tulipaloista. Fochin viimeinen matka päättyi vuonna 2023 Atlantin syvyyksiin. Brasilian laivasto upotti aluksen sen huonon kunnon ja asbestipitoisuuden vuoksi, huolimatta ympäristöjärjestöjen vastustuksesta.
Clemenceaun ja Fochin jättämän aukon paikkasi Ranskan laivastossa 2000-luvun alussa valmistunut ydinkäyttöinen lentotukialus Charles de Gaulle moderneine Rafale-hävittäjineen.