Anna Kontula havainnoi kirjassaan kansanedustajien elämää jatkuvan valtataistelun keskellä – "Jos eduskunnasta ei kuulu peitsien kolinaa, on jokin vialla"

Eduskunta on merkillinen työpaikka.

Yleensä työntekijöillä on työyhteisössä yhteinen päämäärä, mutta eduskunnassa kansanedustajat ovat taistelukentällä koko ajan ja kamppailevat keskenään vallasta, julkisesta näkyvyydestä ja politiikan suunnasta.

Näin kuuluukin olla, lohduttaa vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula tänään ilmestyvässä kirjassaan Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä.

– Demokratian keskiössä on konflikti. Jos eduskunnasta ei kuulu peitsien kolinaa, on jokin vialla, Kontula toteaa.

Hänen mukaansa kansanedustajien kuuluukin pyrkiä valtaan. Siitä kieltäytyminen tai valtataistelusta pidättäytyminen olisi jopa työtehtävien laiminlyöntiä.

Toisaalta politiikassa tarvitaan myös luottamusta ja liittoumia, sillä yksin ei voi saavuttaa mitään.

Sosiologiaa siviilityönään tutkivan Kontulan kirja perustuu hänen omiin havaintoihinsa ja kansanedustajien nimettömiin haastatteluihin. Kontula pohtii kirjassaan, miten kansanedustajat sopeutuvat elämään jatkuvan valtataistelun ja konfliktien keskellä.

– Työyhteisö, joka vihaa mua joka päivä mun mielipiteiden takia – kyllähän se joskus tietty stressaa, eräs haastatelluista pukee ongelman sanoiksi kirjassa.

Kontulan mukaan konflikteja hillitsevät eduskuntaan kehittyneet erilaiset hierarkiat ja normistot.

Työrauhan ja toimintakyvyn takaamiseksi taloon on syntynyt monimutkaisia nokkimisjärjestyksiä eli säännöstöjä siitä, miten ja milloin valtaa voi käyttää tai saa tavoitella. Jos kaikki kisaisivat kaikesta, paikka ajautuisi kaaokseen.

Nokkimisjärjestykset perustuvat osittain kirjoitettuihin säädöksiin, osin taas vuosikymmenten kuluessa muotoutuneesiin perinteisiin.

Kansanedustajien keskinäistä hierarkiaa sanelee senioriteettiperiaate. Kansalaisille se näkyy siten, että pisimpään talossa olleet edustajat istuvat lähimpänä eturiviä, mutta Kontulan mukaan se vaikuttaa lähes kaikkeen muuhunkin.

Luottamuspaikat ja puheenvuorot jaetaan yleensä senioriteetin mukaan. Kontulan mukaan senioriteetti näkyy jopa siinä, kuka pääsee lämpimissä maissa matkustelevaan toimikuntaan ja kuka taas joutuu valiokuntaan, jonka kokoushuoneessa epäillään sisäilmaongelmia.

Jos hallituksessa joku rikkoo ryhmäkurin, jää koko porukka hallituskavereille velkaa.

Senioriteettiperiaatteella on eduskunnassa vakaa kannatus. Seniori pysyy seniorina pysyy myös silloin, jos hän joutuu ryhmässään epäsuosioon.

Joskus senioriteettiin vedotaan kuitenkin tilanteissa, jossa se ei olisi lainkaan asianmukaista.

– Kyllä pienen puolueen uutta edustajaa ohjataan pitään valiokuntatyössä suunsa kiinni – joskus jopa sanotaan ihan suoraan, kirjaan haastateltu kansanedustaja sanoo.

Eduskuntaryhmissä konflikteja ehkäisee ryhmäkuri. Jos edustajien kannat poikkeavat toisistaan tilanteessa, jossa yhdenmukaisuus nähdään tärkeäksi, yhtenäistä äänestyskäyttäytymistä pyritään edistämään jopa rangaistuksen uhalla.

Kontulan mukaan ryhmäkuriin suhtaudutaan eduskuntaryhmissä eriasteisella vakavuudella. Joissakin ryhmissä riittää, että edustajat pitävät ennen ehdokkuutta antamansa sitoumukset ja muuten ilmoittavat, jos aikovat toimia ryhmän enemmistön tahdon vastaisesti.

Toisissa sooloilulle on hyvin vähän tilaa. Kontulan mukaan ryhmäkuri on tärkeää erityisesti hallituspuolueissa.

– Ryhmäkuri on yksi perkele, mutta ilman sitä ryhmä hajois kuin varpusparvi. Ja jos hallituksessa joku rikkoo ryhmäkurin, jää koko porukka hallituskavereille velkaa, yksi haastatelluista kuvaa kirjassa.

Ryhmä voi rankaista kapinallista varoituksella tai pahimmillaan ryhmästä erottamisella. Huomattavasti vakavampi pelote Kontulan haastateltaville oli kuitenkin se, ettei kansanedustaja voi edetä henkilökohtaisella uralla tai edistää poliittisia tavoitteitaan ilman ryhmänsä tukea.

Kontulan mukaan konflikteja pyrkii ehkäisemään myös eduskuntaan kehittynyt käytöskoodi. Kaikkinainen kiukuttelu ja riitely katsotaan sopimattomaksi.

Jopa sellaista poliittista väittelyä, jota poliitikot käyvät julkisuudessa jatkuvasti, kontrolloidaan talon seinien sisällä tarkoin.

– Esimerkiksi aamupalapöydässä ei riidellä politiikasta. Mielipiteensä voi sanoa, mutta ei niistä aleta jankkaamaan, eräs haastateltu kertoo.

Istuntosalissa teititellään, vaikka muuten sinuteltaisiin, ja puheenvuorot osoitetaan puhemiehelle. Keskustelun on pysyttävä asiallisena eikä se saa mennä henkilökohtaisuuksiin. Salin tapahtumat jäävät saliin.

Tärkeä kirjoittamaton sääntö on kollegan kasvojen suojelu. Jos jo baariin lähtenyt edustaja saa illan myöhäisinä tunteina päähänsä palata saliin puhumaan, muut ainakin yrittävät estää tätä. 

Vaikka elämänhallinnan ongelmia, kuten salasuhteita ja alkoholismia, on kansanedustajien keskuudessa edelleen paljon, niistä ei huudella julkisuuteen.

– Jos edustaja jää kiinni kollegansa polttamisesta, häntä paheksutaan ja hän saa alhaisen ja epäluotettavan leiman, joka vaikeuttaa työskentelyä yhteisössä, Kontula kirjoittaa.

Kontulan mukaan konfliktien aiheuttamalta stressiltä suojautumisessa auttavat eduskunnan lukuisat alaryhmät. Niistä rakentuu yhteisön sisälle sosiaalisia satamia, joissa voimaannutaan seuraavaa myrskyä varten.

Oman eduskuntaryhmän ajatellaan olevan kansanedustajan oma joukkue ja samanmielisten alayhteisö. Usein näin onkin, mutta ei aina. 

Kontulan haastatteluissa oli tapauksia, joissa kaksi saman ryhmän jäsentä kuvaili ryhmäänsä täysin päinvastaisesti: toiselle se oli turvallinen samanmielisten tukijoukko, toiselle riitojen, painostuksen ja pahoinvoinnin paikka.

Suoranaista kiusaamistakin esiintyi:

– Unohdetaan kutsua kokouksiin, lietsotaan nettikiusaamista. Tai ryhmäkokouksissa kutistetaan ihmistä antamalla huono palaute julkisesti porukalla.

Moni kirjaan haastateltu mainitsi itselleen tärkeiksi epämuodolliset, jonkin yhteisen teeman tai hankkeen ympärille syntyneet ryhmät. Parhaimmillaan ne olivat syventyneet ystävyydeksi yli puoluerajojen.

Anna Kontula: Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä. Into, 192 s.Lisää Kontulan kirjasta perjantain Suomenmaassa