Analyysi: Sininen puolue syntynee – mutta entä sitten?
Perussuomalaisista kesällä irronnut Sininen tulevaisuus kirjattaneen oikeusministeriössä puoluerekisteriin jossain vaiheessa syksyä.
Sinisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Simon Elo kertoi hiljattain Helsingin Sanomissa, että vaadituista 5000 kannattajakortista puuttuu enää muutamia satoja.
Keräysurakka ei tainnut olla aivan helppo. Perussuomalaisten dramaattiselta näyttänyt repeäminen jäi sittenkin puolitiehen, ellei suorastaan suutariksi.
Tilanteesta kertoo jotain se, että perussuomalaisia kunnanvaltuutettuja on siirtynyt sinisiin koko maassa ilmeisesti vain 40-50. Piirijärjestöjä siniset ovat saaneet jalalle kymmenkunta.
Vaikka siniset saanevat puoluetoiminnan jollakin tavalla jalkeille ja hallitustyöskentely pyörii normaalisti, matkasta kohti eduskuntavaaleja tulee tuskainen.
Rahat jäivät puoluehajaannuksessa perussuomalaisille, joiden uusi puheenjohtaja Jussi Halla-aho näyttää saaneen joukoistaan napakan otteen. Oppositiojohtaminen sujuu Brysselistäkin käsin, kuten sujui aikanaan Timo Soiniltakin.
Samalla kun sinisten kannatus kyntää reilun prosentin lukemissa, maahanmuuttovastaisuuteen ja EU:n höykyttämiseen keskittyvien perussuomalaisten kannatus on vain noussut.
Lisää nostetta on mahdollista saada presidentinvaaleista, joissa perussuomalaisilla on heittää kehiin halla-aholainen varapuheenjohtajansa Laura Huhtasaari. Ainakin julkisuudesta Donald Trumpia ihaileva porilainen kreationisti osaa ottaa osansa.
Timo Soini alkaa olla poliitikkona itsekin jo vihreää oksaa odotteleva yhden miehen ulkomuseo.
Presidentinvaalien jälkeen eduskuntavaaleihin on aikaa reilu vuosi.
Siinä ajassa sinisten pitäisi hankkia kahmalokaupalla lisää uskottavuutta, muuten eduskuntavaaleissa uhkaa täystuho. Puoluestatus antaa osaltaan työhön selkänojaa, mutta tuskin riittävästi.
Elinkelpoinen poliittinen lokero ja uskottava poliittinen linja pitäisi löytää jostakin, muuten siniset jäävät ”kevytpersuiksi”, jotka eivät kiinnosta ketään. Hallitusvastuussa kädet ovat kuitenkin sidotut, eikä irtiottoja suvaita.
Vennamolaisen perinnön vaaliminen kantoi aikansa vielä Soinin perussuomalaisia, mutta sen parasta ennen -päiväys on mennyt jo kauan sitten. Soini alkaa olla poliitikkona itsekin jo vihreää oksaa odotteleva yhden miehen ulkomuseo.
Siivun fasaadistaan siniset menettävät alkutalvesta, kun he joutuvat luovuttamaan Maria Lohelan hallussa olevan eduskunnan puhemiehen paikan kokoomukselle. Ministerinpaikat toki jäävät.
Sinisten etujoukoista tuskin nähdään enää katuvia palaajia perussuomalaisiin. Sellaiseen itsensä nöyryyttämiseen ei lähde kukaan, eikä poliittista tulevaisuutta vanhassa puolueessa enää olisi.
Ellei sinisten kannatus lähde nousuun, loikkaaminen muihin puolueisiin saattaa houkutella joitakin, jos poliittisen uran jatkaminen vielä kiinnostaa. Jussi Niinistölle, Sampo Terholle tai Lohelalle olisi epäilemättä ottajia, jos tilanne eteen tulisi.
Ainoaksi oljenkorreksi pelastaa puolue saattaa lopulta jäädä vaaliliittomarkkinat. Onnistuneella vaaliliitolla kansanedustajan paikka voi olla otettavissa isoissa pienen äänikynnyksen vaalipiireissä, kuten Uudellamaalla, jossa soinilaisia äänestäjiä vielä edellisten vaalien jäljiltä on.
Perussuomalaisten edeltäjän Suomen maaseudun puolueen 1970-luvun puoluehajaannusta seuraamuksineen muisteltiin kesäkuun dramaattisten tapahtumien yhteydessä enemmän kuin tarpeeksi.
Kertauksena silti vielä: SMP:stä eronneiden ”seteliselkärankaisten” 1972 perustama SKYP sai vuoden 1975 eduskuntavaaleissa läpi yhden kansanedustajan, Matti Asunmaan. Hänkin loikkasi keskustapuolueeseen pari vuotta myöhemmin.
Sama tai vielä karumpi kohtalo uhkaa sinisiä, ellei ihmeitä matkalla tapahdu.