Analyysi: Eurosta tuli Waterloo
Jo ennen euron syntyä vuonna 1999 sen piti olla selvää: EMU:sta ja eurosta oli tuleva monelle Waterloo.
Niinistö ja Lipponen veivät kuitenkin Suomen euroon ilman kansanäänestystä. Keskusta äänesti vastaan.
Tein puoluekokoukselle vuonna 1997 raportin, jossa perustelin, miksi ei eurolle.
Euromaiden taloudet olivat ja ovat rakenteeltaan, tuottavuudeltaan ja bkt/asukas-tasoltaan hyvin erilaiset ja kansalaisten mentaliteetit eri puusta. Ne soveltuvat huonosti, niin kuin nyt on nähty, samaan valuuttaunioniin.
Juuri Suomen kaltaiset muut pohjoiset maat jäivät kaiken lisäksi euron ulkopuolelle.
Viimeistään silloin oli nähtävissä, että euro ajaa meidät vaikeuksiin, jos ja kun kohtaamme talousongelmia, jotka eivät koske muuta euroaluetta (epäsymmetrinen shokki). Ja juuri tuollaisessa lirissä nyt olemme.
USA:sta 2008 lähtenyt finanssikriisi merkitsi jo romahdusta myös Suomessa.
Rinnan sen meiltä meni kilpailukyvystä suuri siivu, kun palkat nousivat rutkasti, kiitos kokoomuksen.
Kaiken kukkuraksi Suomen talouteen iskivät, meistä osin riippumatta, metsäteollisuuden, ICT-sektorin ja Venäjä-kaupan ongelmat.
Epäsymmetrinen shokki on juuri sitä, että ne iskivät meille, mutteivät muihin euromaihin ainakaan yhtä lujasti.
Euro ei reagoi kilpailukykymme palauttamiseksi. Se ei devalvoidu pienen Suomen suuriinkaan rakenteellisiin tai shokkiongelmiin.
Talouspolitiikan kolmesta keskeisestä ”ohjaussauvasta”, 1. rahapolitiikka, 2. finanssipolitiikka ja 3. tulo- ja työmarkkinapolitiikka, yksi on nyt siis pois.
Kahden tulisi toimia sitäkin tehokkaammin. Tämän tunnustivat työmarkkinajärjestöt euro-jäsenyyttä kannattaessaan. Ja sen heidän toivoisi muistavan nytkin.
Kataisen ja Stubbin hallitukset yrittivät korjata tilannetta ensin pieleen mennein rakenneuudistuksin (kunta- ja sote). Sitten finanssipoliittisin toimin eli julkisten menojen leikkauksilla ja verojen kiristämisillä.
Tuolla tiellä talous kuitenkin supistui, kun riittävät toimet kasvun hyväksi puuttuivat.
Työmarkkinoiden sinänsä vastuullinen tuloratkaisu oli tilanteeseen riittämätön. Seurauksena oli työttömyyden raju kasvu vuodesta 2011 vuoteen 2015 peräti 100 000 työttömällä.
Sipilän hallituksen toimin työpaikkojen määrä on jo saatu varovaiseen kasvuun. Työttömyys kuitenkin kasvaa.
Suomen saaminen kunnolla ylös suosta hallitus ja Suomi tarvitsevat nyt a) rakenneuudistuksia, b) julkisia menoja hillitsevää ja kasvua vauhdittavaa finanssipolitiikkaa ja vielä c) yhteiskuntasopimuksen.
Rakenneuudistuksilla tähdätään julkisten menojen vähentämiseen ja talouden hidasteiden purkamiseen. Siksi tarvitaan sote- ja maakuntahallinnon uudistukset sekä byrokratian purkamiset.
Ne auttavat pitkän päälle, kunhan ne saadaan periaatepäätöksistä lopullisiksi ratkaisuiksi. Uudistukset mm. työmarkkinoilla rohkaisisivat investoimaan nopeamminkin.
Välttämätöntä on myös finanssipolitiikan kääntäminen tukemaan talouden kasvua ja menojen hillintää.
Meno, jossa syömme rutkasti enemmän kuin tienaamme, ei käy. Lähes kaikesta on siksi pakko leikata. Se on tehtävä oikeudenmukaisesti. Vahvempien on kannettava suurin vastuu.
Meno, jossa syömme rutkasti enemmän kuin tienaamme, ei käy. Lähes kaikesta on siksi pakko leikata. Se on tehtävä oikeudenmukaisesti. Vahvempien on kannettava suurin vastuu.
Oppositio sanoo, että he leikkasivat jo ja ettei enää tarvitse leikata. Jos Kataisen ja Stubbin hallitusten leikkaukset olisivat johtaneet talouden ja työllisyyden kasvuun, ei Sipilän hallitus leikkaisi.
Jos olisimme viimeiset neljä vuotta kyenneet euron ulkopuolelle jääneen Ruotsin talouskasvuun, kansantuotteemme olisi tänään vuodessa lähes 20 miljardia euroa suurempi kuin se nyt on. Nyt kansantuotteemme kyntää tämän päivän hinnoin vuoden 2006 tasolla.
Julkisten menojen kasvulle on vaihtoehto. Se on talouden saaminen kasvuun ja ihmiset työhön.
Tähän tähtäsi ns. yhteiskuntasopimus, jolla parannetaan kustannuskilpailukykyä. Talouden kasvu/lasku syntyy kaavasta: kasvu/lasku = työn tuottavuuden muutos x työpanoksen määrän muutos.
Niinpä kasvun varmistamiseksi on työn tuottavuutta, määrää tai molempia siis kyettävä parantamaan.
Asiassa voisi auttaa myös paremmin toimivat työmarkkinat, mahdollisuudet sopia paikallisesti, kunhan samalla parannetaan työntekijän turvaa.
Ainakin niiden, jotka olivat euro- jäsenyyden kannattajia, toivoisikin vielä kerran tekevän kaiken voitavan, että yhteiskuntasopimus tai sen tapainen saataisiin aikaiseksi.
Jos työmarkkinoilla ei synny kustannuskilpailukykyä riittävästi parantavia ratkaisuja, on hallituksen toimittava. Sen on silloin tartuttava toimiin, jotka se varmasti, ei mahdollisesti, voi viedä lävitse.
Jos taas ay-liikkeenkin piiristä kuuluneet puheet ns. fiskaalisesta devalvaatiosta maistuvat muita malleja paremmin ja jos ne rakennetaan vastuullisesti ajatellen myös niitä, jotka eivät ole työssä samoin kuin tulevia sukupolvia ajatellen, olisi tuokin kortti katsottava.
Muttei sekään riitä ilman eräitä muita kasvua ja työllisyyttä parantavia uudistuksia.
Fiskaalinen devalvaatiohan tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että työn välillisiä kustannuksia työnantajille madalletaan, mutta esim. kuluttamisen verotusta samalla kiristettäisiin. Ei helppo juttu tämäkään.
Mikäli yhteiskuntasopimus tai sen sukuinen kustannuskilpailukykyä parantava ratkaisu saataisiin aikaiseksi, se takaisi sen, että suomalainen työ ja sen tulokset menisivät vähitellen kaupaksi maassa ja maailmalla, viimeistään vuodesta 2017/2018 lähtien.
Tässä tilanteessa Sipilän hallituksen ei kuitenkaan kannattaisi juuttua odottelemaan sinne saakka nollakasvun tiellä.
Tässä tilanteessa Sipilän hallituksen ei kuitenkaan kannattaisi juuttua odottelemaan sinne saakka nollakasvun tiellä.
Yhteiskuntasopimuksen syntymiselle ehdollistettujen veronkevennysten lisäksi hallitus voisi tuossa tapauksessa käynnistää mittavammakin kasvu- ja elvytysohjelman, joka vaikuttaisi heti.
Työllisyyttä ja investointeja parantava lisävelkakaan ei silloin ole synti, jos näkymä kasvusta on jatkossa varma.
