Arvovalintojen äärellä
Viikonvaihteen lukuisat valmistujaiset ja koulujen päätösjuhlat muistuttavat meitä jälleen koulutuksen yhteiskunnallisesta ja yksilöllisestä merkityksestä.
Koulutus ja koulu koskettavat ihan jokaista. Siksi meillä kaikilla on myös kokemusta puhua koulutuksesta.
Koulu on vanha instituutio. Sen perusteet ovat niin vahvat, ettei koulua korvaa mikään.
Mutta aina on heitä, jotka kritikoivat koulua ja haluavat sitä muuttaa, ”modernisoida”. Kasvatuksen historia osoittaa, miten usein monien ”uudistusten” jälkeen onkin palattu alkuun.
Suomessa koulutuksen historia on lyhyt mutta komea. Isot koulu-uudistukset on tehty laajalla yksimielisyydellä. Sadan vuoden aikana on nostettu huimasti suomalaisten koulutustasoa. Silti työtä riittää.
2000-luvun koulupolitiikka on ollut poukkoilevaa. Vallalla on ollut ties minkälaisia suuntauksia.
Siksi on ilahduttavaa, että kasvava mielenkiinto kohdistuu nyt koulun perustehtävään: lapsen ja nuoren perussivistyksen lujittamiseen. Se alkaa lukemisesta, kirjoittamisesta ja laskemisesta sekä opetustilan työrauhasta.
Suomessa on erinomaisen koulutuksen saanut opettajakunta, joka osaa valmistaa nuorta tulevaisuuteen, kunhan saa tehdä työtään rauhassa ja perusresurssit turvattuna.
Tämä on poliitikkojen tehtävä.
Olen seurannut kuluneen kevään aikana lähiympäristöni koulukeskusteluja, vieraillutkin muutamassa paikassa.
Siksi rohkenen painottaa suunnatonta tarvetta keskittyä nyt olennaisiin koulun tehtäviin alkaen perus- ja ammatillisesta koulusta päätyen yliopistoon.
Odotan Orpon hallituksen koulu- ja sivistyspoliittista ohjelmaa suurella mielenkiinnolla.
Tarvitaanko tässä työssä sitten keskustaa? Luottaako koulutuksen tulevaisuudesta huolestunut enää keskustaan, joka on eri mieltä vaikkapa siitä, kannattaako viidenkymmenen ja jopa sadan oppilaan lähikoulua enää ylläpitää?
Koulutuspolitiikkaa johdetaan kovilla arvoilla, kuvitellaan, että suuret kouluyksiköt ovat tehokkaita. Kokonaisuuden hallinta on monella hämärtynyt.
Onko keskustalla enää omaa sanottavaa tulevaisuuden koulutuslinjauksista?
Yhdessä isossa ammatillisessa oppilaitoksessa on jatkuva haku, sillä ainakin kymmenen prosenttia opiskelijoista on jatkuvasti teillä tietymättömillä.
Samanaikaisesti koulun johto sulkee pieniä yksiköitä, suunnittelee uusia kampuksia ja tuhlaa miljoonia ammatillisen koulutuksen vientiponnisteluihin.
Toistaiseksi niistä ei ole tuloja, mutta nuorten mielenterveyspalvelujen kustannukset kasvavat koko ajan.
Joissakin yliopistoissa liki kaikki opinnäytetyöt väännetään englanniksi kuten joskus muinoin latinaksi, vaikka juuri yliopiston perustehtävä on huolehtia laajasti sivistysperinnöstämme ja äidinkielestä.
Mutta,
kun saatamme pientä koululaista kasvuun ja tulevaisuuspolulle, on aivan keskeistä huolehtia pehmeiden arvojen, turvallisuuden ja luottamuksen toteutumisesta sekä yhteisöllisyyteen kasvusta.
Pienissä yhteisöissä ovat kaikki mukana niin koulussa kuin koulun jälkeen ja kukin saa kasvaa oman mittansa mukaisesti.
Opettajilla on tähän työhön pedagogiset taidot. Ja jos vanhemmat ovat valinneet arvojensa perusteella väljemmän asuinpaikan, kyläyhteisön, eikö se voisi yhä sopia suomalaisuuteen?
Onko keskustalla enää omaa sanottavaa tulevaisuuden koulutuslinjauksista vai jatkuuko linja, että kukin olkoon mitä mieltä haluaa sen jälkeen kun on tullut päätöksentekijäksi?
Aika näyttää.
