Sata vuotta sitten

Kymmenen vuotta sitten keskusteltiin, miten vuoden 1918 tapahtumia olisi sopivaa tai hyödyllistä muistaa, kun niistä tulee kuluneeksi sata vuotta.

Joko aika olisi parantanut haavat vai tarvittaisiinko vielä kansakunnan traumojen käsittelyä – jonkin tyyppistä totuuskomissiota?

Professori emeritus Jouni Suistola nosti ajatuksen taas esiin (Kaleva 7.3.2018).

Suistola näkee, että sadan vuoden takainen sota tavallaan jatkuu edelleen, koska rauhaa ei koskaan solmittu. Siksi osapuolet ovat sata vuotta jauhaneet lahtareista ja punaisesta terrorista.

Hän kaipaa historiakomiteaa kokoamaan tarinoita, kertomuksia ja perimätietoa ja koko prosessia johtamaan totuus- ja sovituskomissiota.

Komissioon tulisivat sisällissodan osapuolten nykyiset poliittiset edustajat, jotka puolueet nimeäisivät.

Mukana olisivat myös sodan uhrien jälkeläisten edustajat kummaltakin puolelta, ja kaikkien mukana olevien tulisi henkilökohtaisesti sitoutua sovinnon tekoon.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, mitä reaktioita Suistolan kirjoitus on aiheuttanut. Minussa se aiheuttaa hämmennystä.

En kaipaa keskustelua siitä, ketkä ovat sodan osapuolten nykyisiä poliittisia edustajia.

Pohdin, kuinka moni nykypäivän suomalainen oikeasti sijoittaa itsensä punaisten tai valkoisten puolelle.

Eivät kaikki tehneet valintaa edes sata vuotta sitten. Appiukon isä haettiin kotoa ja pakotettiin mukaan. Noutajat sattuivat olemaan punaisia. Joku naapuri oli pakotettu valkoisten hevoskuskiksi.

Historioitsija Teemu Keskisarja kiertää maata ja kerää luentosalit täyteen kertoessaan vuoden 1918 tapahtumista.

Heti alussa hän ilmoittaa, että ei ole punaisten sen paremmin kuin valkoistenkaan puolella. Ei hän ole objektiivinenkaan: hän on ehdoitta ja täysin sydämin ihmisten puolella – niin punaisten, valkoisten kuin kaikkien siinä välissä olevienkin.

Mutta kummankin osapuolen johtomiehiltä hän haluaisi päästä tiukkamaan, että mitenkä meni noin niin kun omasta mielestä.

Marianpäivänä 23. maaliskuuta 1918 Santeri Alkio pohti päiväkirjassaan, mitä olisi tehtävä sitten, kun sota on loppunut.

Johtavat rikolliset on tuomittava, mutta ”johdettavain sotamiesten” suhteen on sovellettava armoa oikeuden edellä.

Kaatuneitten uhrien hautojen yli on ojennettava sovinnon käsi, vaati Alkio. Pelkkä sisällyksetön tunnesovinto ei kuitenkaan riitä, vaan on ryhdyttävä ”tosi tekoihin, joiden kautta sovinto saa realistista pohjaa”.

Kauniit kaavailut eivät täysin toteutuneet, mutta jotain sentään tehtiin oikein. Torpparit vapautuivat ja maattomat saivat maata.

Istuttiin kunnanvaltuustoissa rinta rinnan. Rakennettiin omaa tulevaisuutta ja samalla yhteistä isänmaata.

Jo vuonna 1919 Suomi oli parempi paikka kuin se oli ollut 1916, huomauttaa historioitsija Keskisarja.