Ojentaisin Suomi 100-mitalin

Meitä oli 44 ja Lea Pietilä, kun aloitimme.

Olimme Kiimingin keskikoulun malliluokka, koulun ensimmäiset oppilaat. Pyrkijöitä oli 92, meitä onnisti.

Me nuorimmat olimme 11-vuotiaita, toiset 12-, osa 13- ja muutamat 14-vuotiaita. Ikähaitari kertoo, että koulua oli odotettu hartaasti. Olihan pienestä Kiimingistä suuren Oulun kouluihin 20 kilometrin lisämatka.

Oma koulu höyläsi opintien kynnyksen matalammaksi, myös niille, joiden kotona ei kuljettu silkissä eikä sametissa.

Valtion oppikoulun perustaminen 2 600 asukkaan kuntaan 55 vuotta sitten oli iso juttu. Kunnanisät oivalsivat, että sillä on merkitystä kunnan koko tulevaisuuden kannalta.

Rohkeimmat sanovat, että oppikoulu oli yksi ponnahduslauta Kiimingin nousuun pitkälti yli kolmentoistatuhannen asukkaan kunnaksi. Oulu kunnan lopulta nielaisi.

Vaikka onnistunut lobbaus toi kuntaan koulun perustamispäätöksen, homma ei ollut sillä selvä. Piti haravoida se ja ne, jotka panevat toimeksi, käynnistävät koulun käytännössä tyhjästä.

Löytyi vähän yli kolmekymppinen Pietilä. Hän oli juuri jättänyt opettajanvirkansa Savonlinnassa ja muuttanut miehensä uuden työpaikan myötä pohjoiseen. Kunnanisät ja paikalliset kouluvaikuttajat hoksasivat suunnata katseensa vapaalla jalalla olevaan tulokkaaseen.

Rehtoriksi ryhtyminen ei ollut nuorelle opettajalle itsestään selvää. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta, mitä kaikkea valtion oppikoulun rehtorilta vaaditaan.

Yli kuukauden kestäneiden suostuttelujen ja vahvojen koulupersoonien tukilupausten myötä Lea Pietilä uskaltautui hommaan. Hän jännitti omien sanojensa mukaan koulun alkamista vähintään yhtä kovasti kuin oppilaatkin.

Uusi rehtori kulki kylän raitilla välillä hyvinkin hämmentyneenä: huivipäiset, ikääntyneet naiset niiasivat oppikoulun nuorelle rehtorille.

Hän muistaa hyvin elävästi, kuinka lapsilleen parempaa toivoneet vanhemmat tulivat ilmoittamaan heitä koulun kaksipäiväisiin pääsykokeisiin: – Jos tästä tulisi vaikka presidentti, yksi isä naurahti melkeinpä puolitosissaan poikaansa tuodessaan.

Ei tullut ihan presidenttiä meidän luokkalaisistamme, mutta yksi valtiopäivämies kumminkin. Musiikintekijä, kansanedustaja Mikko Alatalo on luokkamme tunnetuin kasvo. Häntä emme yleensä jätä mainitsematta kouluajoista kertoessamme.

Mutta kelpoja isänmaan rakentajia tuli muistakin; monen alan ammattilaisia, talouspäälliköitä, opettajia, diplomi-insinöörejä, lääkäreitä…

Tänä vuonna on kulunut 50 vuotta siitä, kun saimme keskikoulun päästötodistuksen. Kun lukion perustaminen kuntaan onnistui vasta seuraavana vuonna, meidän tiemme erkanivat tuolloin.

Oi niitä aikoja, muistelimme 50-vuotisluokkakokouksessa. Riemukkaassa tapaamisessa tunsimme lämmintä ja vahvaa kiitollisuutta mukana ollutta Lea Pietilää ja muita opettajiamme kohtaan. Sellaista, mitä emme vielä oivaltaneet puoli vuosisataa sitten.

Nyt, jos olisi valtaa niin kuin on mieli, ojentaisin itsenäisyyden juhlavuoden Suomi 100-mitalin näille leapietilöille, vahvoille, oppilaista välittäville opettajille.

He ovat todellisia Suomen rakentajia.