Missä kaikki ovat?
Joskus on hyvä pohtia suuria.
Allekirjoittanutta kiehtoo usein seuraava kysymys: missä kaikki ovat?
Kysymys kaikkien olinpaikasta sopii toki moneen tilanteeseen, mutta erityisen tunnettu yhteys kysymykselle on niin sanottu Fermin paradoksi.
Eli mikä?
Nobelin fysiikanpalkinnonkin voittanut italialais-yhdysvaltalainen Enrico Fermi (1901–1954) istui tutkimuslaitoksen lounaspöydässä vuonna 1950 ja kesken kaiken lausui ilmoille kysymyksen ”missä kaikki ovat?” Pöytäseurue ymmärsi heti, mitä Fermi tarkoitti.
Fermi oli pohtinut älykkään elämän mahdollisuutta muuallakin universumissa kuin vain maapallolla. Kysymys oli ollut taatusti myös Fermin työtovereiden mielessä, sillä ei kai asiaa voi olla miettimättä kaukoputkeen katsoessaan. Ehkä voisit itsekin miettiä samaa syksyisen tähtitaivaan alla?
Fermin paradoksin ymmärtää parhaiten, kun tekee itselleen selväksi lähtöasetelmat.
Ensinnäkin tiedämme, että yhdellä planeetalla, omallamme, on monimutkaista ja älykästä elämää. Elämä on kehittynyt evoluution myötä niin, että olosuhteisiin parhaiten sopeutuneet geenit ovat jääneet elämään ja jatkamaan lajia.
Ihminen on pallollamme evoluution lenkki, joka kykenee teknologiaan ja avaruustutkimukseen.
Jo omassa Linnunradassamme on ehkä miljardeja planeettoja, joilla vastaavia sivilisaatioita voisi kehittyä. Luultavasti melko varhaisessa teknologian kehityksen vaiheessa sivilisaatiot lähettäisivät avaruuteen radiosignaaleja ja tutkimusluotaimia. Tällaiset pystyisimme havaitsemaan. Toisaalta avaruuden etäisyydet tekevät tästäkin vaikeampaa.
Paradoksin eli loogisen ristiriidan palaset ovat siis ne, että elämää pitäisi näkyä, mutta kun ei näy.
Elämä syntyi Telluksellamme melko pian sen jälkeen, kun siitä tuli mahdollista. Toisaalta meni pieni ikuisuus, että siitä tuli edes monisoluista.
Ihminen on ainoa tiedettä ja teknologiaa tuottava eläinlaji miljoonista ikinä olemassa olleista lajeista. Eräs vastaus Fermin paradoksiin on siis, että elämä kehittyy äärimmäisen harvoin riittävän älykkäälle tasolle, jotta sen signaalit voisi suuressa avaruudessa havaita.
Elämä pallollamme on ollut veitsenterällä useamman sukupuuttoaallon aikana. Onko niin, että sivilisaatiot kuolevat liian aikaisin pois? Ehdimmekö mekään levittäytyä toisille planeetoille?
Nykyaikakin antaa pelottavaa osviittaa. Ydinsodan mahdollisuus kummittelee lähempänä kuin vuosikymmeniin, eikä ilmastonmuutostakaan ole pysäytetty. Pandemioita voi syntyä ja politiikka repiä meidät rikki.
Tuhoavatko lajit siis lopulta itse itsensä?
Olemme ehkä universumin ainoa keino olla tietoinen itsestään. Liennytyksen, rauhan ja yhteistyön tie on suuressa kuvassa välttämätön. Onko universumikaan oikeastaan olemassa, jos sitä ei ole kukaan havaitsemassa?
Emme ehkä koskaan saa vastausta kysymykseen maanulkoisesta elämästä, mutta ainakin suurten kysymysten pohtiminen laittaa asiat mittakaavaan omalla pallollamme, avaruuden piskuisella sinisellä pisteellä.
