Puhelimitse asiointi on muuttunut – viestit ovat uuden ajan kohteliaisuutta
Vielä jokin aika sitten puhelinsoitto oli itsestäänselvä tapa pitää yhteyttä. Nykyään moni, minä mukaan lukien, kokee viestin lähettämisen luontevampana. Kyse ei ole välinpitämättömyydestä, vaan ajankäytöstä, kohteliaisuudesta ja muuttuneista tavoista.
Arkemme on täynnä aikatauluja, keskeytyksiä ja jatkuvaa informaatiotulvaa. Soittaminen vaatii molemmilta osapuolilta samanhetkistä läsnäoloa, mikä ei aina ole mahdollista. Viesti sen sijaan antaa tilaa: sen voi lukea ja siihen voi vastata silloin, kun se sopii. Se ei keskeytä, vaan kunnioittaa toisen aikaa.
Tiedostan, että tässä on sukupolviero. Vanhemmat sukupolvet saattavat kokea viestittelyn etäisenä tai kylmänä. Heille puhelu on henkilökohtaisempi ja aidompi tapa olla yhteydessä.
Mutta meille, jotka olemme kasvaneet digitaalisessa maailmassa, viesti voi olla yhtä lämmin ja joskus jopa harkitumpi kuin puhelu. Viestissä on aikaa miettiä, mitä haluaa sanoa. Se voi olla lempeästi muotoiltu, huolellisesti kirjoitettu ja silti aito.
Mutta viestintätapojen muutos ei ole vain käytännön valinta. Se vaikuttaa myös vuorovaikutustaitoihin.
Olen huomannut, että nuori sukupolvi ei enää hallitse puhelimessa asiointia. Itsensä esitteleminen, puhelun aloittaminen ja lopettaminen ovat taitoja, joita aiemmin pidettiin itsestäänselvinä. Nykyään niitä täytyy opetella erikseen.
Tämä ei ole nuorten vika, vaan maailma on muuttunut. Mutta se kertoo siitä, miten nopeasti tietyt sosiaaliset taidot voivat kadota, jos niitä ei enää tarvita arjessa.
Nykynuoret eivät ole mitenkään huonompia viestimään, päinvastoin. He hallitsevat monia digitaalisia vuorovaikutuksen muotoja, jotka voivat olla kekseliäitä, empaattisia ja tehokkaita.
Mutta puhelimessa puhuminen on edelleen tärkeä taito, erityisesti työelämässä ja virallisissa tilanteissa. Siksi sen opettaminen on yhä tarpeellista.
Toisaalta juuri siksi puhelu voi nykyään tuntua erityiseltä. Se on poikkeus arjessa, joka on täynnä pikaviestejä ja reaktioita. Itse olen joskus selaillut puhelimeni yhteystietoja ja miettinyt, keitä nämä ihmiset ovat nyt. Miksi emme enää puhu? Entä mitä tapahtuisi, jos ottaisin yhteyttä?
Usein jätän kuitenkin soittamatta. En halua häiritä, olla vaivaksi. En halua keskeyttää toisen päivää. Ja rehellisesti sanottuna; en aina pysty varaamaan siihen riittävästi aikaa, jos toinen ei vaikka vastaakaan heti. Viestissä on vähemmän riskiä, vähemmän vaivaa, vähemmän epävarmuutta.
Mutta ehkä juuri siksi meidän pitäisi joskus valita toisin. Ehkä meidän pitäisi uskaltaa soittaa. Ei siksi, että viesti olisi väärä tapa, vaan siksi, että ääni voi joskus sanoa enemmän kuin sanat näytöllä. Ehkä se antaisi näkyvämmän merkityksen sille, että välitämme.
Milloin sinä soitit viimeksi jollekin – ja miksi?