Kuukausista julmin on uuden alku
Huhtikuu on kuukausista julmin, kirjoitti T. S. Eliot kuuluisassa runossaan, ja siltä varmasti tuntuu nyt myös monesta keskustalaisesta.
Eduskuntavaalien jälkeen olo on turta. Tappio korpeaa todella syvältä.
Pettyneitä ovat oikeutetusti ne lukemattomat rannalle jääneet ehdokkaat, jotka antoivat kaikkensa vaalityön eteen. Hymyilivät turuilla, toreilla ja tupailloissa silloinkin, kun ei olisi kampanjaväsymyksen vuoksi enää jaksanut.
Mitä sekään kannatti, saattaa moni nyt kysyä.
Pettyneitä ovat myös ehdokkaiden tukiryhmäläiset. He, jotka seisoivat tuiskussa ja tuulessa nenä punaisena jakamassa vaalimainoksia ohikulkijoille. Eräänlaiset demokratian sankarit.
Pettyneitä ovat myös äänestäjät, jotka piirsivät äänestyslippuunsa keskustan ehdokkaan numeron – ja varsinkin he, jotka eivät tällä kertaa piirtäneet.
Eliotin runoa on pidetty ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman suunnattoman pettymyksen kuvauksena.
Sitä on siteerattu paljon, ehkä kyllästymiseenkin asti sotien ja julmuuksien yhteydessä. Runon kuuluisinta säettä toistellaan myös keväisin, kun auringon viiltävä valo häikäisee talven väsyttämien ihmisten silmiä.
Siteerattakoon säettä kyllästyttävyyden uhallakin myös nyt. Huhtikuu on kuukausista julmin, kun pitkään tiedetty keskustan vaikea kannatustilanne iskee silmille kuin terävä miekka.
Hätkähdyttävää on katsoa vaalikarttoja, joista keskustan vihreä väri on tyystin kadonnut. Entinen mahtipuolue ei ole enää suurin missään päin Suomea.
Se on iso ja historiallinen muutos, johon tiivistyy keskustan tila.
Helposti tulee lamaannuksen ja väsymyksen tunne. Mitä tässä enää kannattaa rehkiä, kun tilanne on siitä huolimatta tämä?
Eliotin runossa huhtikuu puskee sireenejä kuolleesta maasta.
Runoa lukiessa kannattaa huomata, että ankeudestaan huolimatta huhtikuu on uuden alku.
Ehkä sellaisena se on nähtävä keskustassakin. Tappion hetkellä kaikki pysähtyy, mutta samalla jossain itää jo uusi siemen. Tai ainakin sille on mahdollisuus.
Keskustaa odottaa todennäköisimmin oppositio, niin kuin puheenjohtaja Annika Saarikko maanantaina linjasi.
Kahdeksan hallitusvuoden jälkeen se tekee hyvää. Tuleva hallitus ei pääse karkuun kipeitä päätöksiä. Keskusta on siitä taakasta vapaa.
Oppositiosta käsin puolueella on mahdollisuus tehdä syvällistä itsetutkiskelua, jonkinlaista syväkyntöä juurille paluusta, jota keskustalta on kovin kaivattu.
Maailma ehtii muuttua neljässä vuodessa paljon. Kuka olisi vuonna 2019 osannut ennustaa pandemian ja sodan? Ei kukaan.
Maltilliselle keskivoimalle voi tulla vielä kysyntää, vaikka juuri nyt tuntuu, että polarisaatio jyrää.
Mitä siis tässä hetkessä voi tappion kokeneelle keskustalle sanoa?
Ei juuri muuta kuin sen, että kannattaa katsoa jonnekin huomisen yli. Neliapilat ovat nyt lumen alla jäässä ja roudassa, mutta kuollut keskusta ei ole.
Surkea tulos, mutta eteenpäin.
