Keskusta kaappasi liberaalit
Paavo Väyrynen näyttää taas valitelleen keskustan puoluekokouksessa Lappeenrannassa kuinka liberaalit valtasivat puolueen Lahdessa 2010. Hymyilyttäisi, ellei hiukan harmittaisi nämä Paavon leimaustalkoot.
Olin yksi tuolloin puoluejohtoon valituista. Tarjolla oli kyllä muitakin ehdokkaita ja hieman erilaisia näkemyksiä. Tuollaisen sakin äänivaltaiset tuhannet keskustalaiset edustajat sitten menivät valitsemaan. Paavon mielestä olitte vallankaappauksen osapuolena.
Tässä sitä sitten istun Kauniston torpan rappusilla monen sukupolven maalaisliittolaisena isäntämiehenä. Liberaali olen vain perusarvoiltani, mutta niin oli Alkiokin, joka minut keskustalaiseen perheeseen innosti.
En lakkaa ihmettelemästä Santerin ajankohtaisuutta. 1920-luvulla Alkio oli erittäin läheisessä yhteistyössä sosialidemokraattisen ja erityisesti Setlementti-liikkeessä toimineen Sigfrid Sireniuksen kanssa. Herrat vaihtoivat ajatuksiaan uskosta, johon Alkiokin oli ateisti -vaiheensa jälkeen palannut. ”Antaa tieteen ratkaista kristinuskon kiistakysymyksiä”, oli Santerin teemana.
Alkio tuli politiikkaan nuorsuomalaisen puolueen kautta. Häntä voisi syyttää tuon kauhistuttavan liberalismin levittämisestä, ellei tämä olisi nopeasti eronnut liian kaupunkilaiseksi kokemastaan puolueesta.
Oma isoisäni ja hänen isänsä tekivät syvempää tuttavuutta tuoreeseen sosialidemokratiaan mutta ei siinä mitään tavatonta Lounais-Suomen torppariseudulla ollut. Työväenyhdistyksissä kävivät aluksi myös talolliset.
Santeri Alkiokin kuului Laihian työväenyhdistyksen johtokuntaan.
Väyrysen vallankaappaus -narratiivi on osa kansalliskonservatiivista sekoilua, jolla politiikan perusasioista vieraantuneet yritetään saada salaliittoihin uskoviksi.
Sellaisena se on suoraa sukua Donald Trumpin väitteelle varastetuista vaaleista tai Vladimir Putinin johtoajatukselle Venäjää uhkaavasta lännen liberaalidemokratiasta. Väyrysen äänimäärä puheenjohtajavaalissa kertonee kiusaantuneen keskustan näkemyksen näistä väitteistä.
Väyrynen on hyvä haistelemaan yhteiskunnallisen ajattelun pohjavirtauksia.
Eri puolueiden sisälle on tosiaan kasautunut kristillis–moralistiseen verhoon pukeutunutta synkähköä nationalismia. Minkä perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit aloittivat, sitä kokoomuksessa ja keskustassakin ajatellaan laajentaa. Nämä katsannot vaihtelevat pehmeästä taskuliinafasismista rehentelevän venäläismieliseen orbanismiin.
Tosin voi kysyä, onko maltilliseen keskilinjaan tottunut Suomi näistä erityisen innostunut. Paavollakin on ollut pari puolueviritelmää asian tiimoilla, mutta ei sanottavaa vaalimenestystä.
Yhteinen vihollinen on kuitenkin asetettu. Se on joko pehmeä liberalismi tai urbaani vihreys. Usein näiden välillä ei nähdä mitään eroa. Ja kuinka erot näkyisivätkään, kun kysymyksessä on ihan itse luotu uhkakuva.
Paavo Väyrynen valittiin keskustapuolueen puheenjohtajaksi vuonna 1980. Jo kahden vuoden kuluttua tästä Liberaalinen Kansanpuolue sulautui keskustapuolueeseen.
Kepulla oli ovi auki ja liberaaleilla velat käsissä. Oli imua ja työntöä. Esimerkiksi Alpo Rusi ajoi voimakkaasti tuolloin puolueeseen agraarien ja aluepoliitikkojen rinnalle kolmatta vaikuttajaryhmää, radikaalia äärikeskustalaisuutta. Liberaalien tulo oli tässäkin mielessä hyvin toivottu liike.
Kepulla oli ovi auki ja liberaaleilla velat käsissä.
Liberaalit tulivat, osa jäikin mutta kannatusta fuusio kasvatti vasta Esko Ahon voittaessa vuonna 1991.
Väyrysen kaudella toiveita asetettiin keskiryhmän puolueisiin laajemminkin. Paavo ajoi poliittiseen toimintaan keskustan valtuuskunnan, jossa liberaaleja täydensivät ruotsalainen kansanpuolue, lopulta myös kristilliset ja SMP. Yhdistelmän aatteellinen liima jäi vähäiseksi. Valtuuskunta taisi toimia lähinnä uhkaavan sinipunan pelotteluna, kehnohkosti siinäkin.
Vakavampi yritys aatteelliseen keskusteluun oli 1980-luvun alussa perustettu Tasavalta-seura. Se toimi aktiiviensa varassa mutta vetovastuu oli keskustalaisilla. Puhtia toi tavoite kanavoida uutta nousevaa vihreyttä poliittiseksi voimaksi joko yhteistyön tai puoluetyön kautta. Lopulta puolue voitti mutta kyseessä oli uusi Vihreä Puolue. Vihreäksi itsensä mieltänyt kepu jäi katselemaan varpaitaan.
Varpaitaan puolue tuijottaa nytkin. Suunta on sikäli oikea, että varpaiden alla on maa ja maahenki, keskustalaisuuden ydinajatus.
Tai keskeinen osa sitä, sillä välillä melko mystisten alkiolaisten ajatusten päivittäminen nykyaikaan voi olla työlästä. On paljon helpompi vaatia bensaveroa alas kuin rakentaa koko yhteiskuntaa uudelleen hajautuksen ja uusiutuvien luonnonvarojen kautta.
Olen silti tyytyväinen siihen, että keskusta ei ole luopunut ihmisyysopistaan oikeistolaisten virtausten vanavedessä ja on palauttanut retoriikkaansa desentralismin. Toivottavasti Paavokin palaisi 1970-luvun alun juurilleen, vihreän aallon maininkeihin.
Keskustalainen vihreys ei nimittäin ole pelottavaa urbaaniliberalismia vaan ihan tavallinen pohjoisen Euroopan tulevaisuustarina. Sillä me erotumme, ehkä voitammekin tämän kummallisen ajan poliittisessa hapuilussa.
