Hyväntahtoisia hölmöjä ja hyödyllisiä idiootteja
Viime viikon perjantai oli äärettömän surullinen päivä. Mutta se toi kaikessa karuudessaan ilmi myös sen, miten syvältä suomalaisia Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainaan on koskettanut. Me emme ole unohtaneet 1930–1940-lukujen taitteessa kokemaamme vääryyttä ja sodanaikaisia kovia aikoja.
Suomalaiset kokoontuvat useamman kerran vuodessa kunnioittamaan sodassa kaatuneiden muistoa ja kiittämään vielä elossa olevaa harvalukuista sotaveteraanien ja -invalidien joukkoa suurista uhrauksista.
Kansan muistissa ovat yhä sodan kauhut: ankarat taistelut rintamalla, puute kaikesta, pelko ja hätä läheisten puolesta, kova työnteko kotirintamalla, epätoivo ja toivo. Pystymme yhä samaistumaan kodeistaan paenneisiin ukrainalaisevakoihin ja tuntemaan hätää rintamalla taistelevien puolesta.
Sota rikkoi myös perinpohjaisesti kaiken sen, minkä sodanjälkeiset sukupolvet olivat vaivoin pystyneet luomaan: luottamus itäiseen naapuriin on vuosikymmeniksi täysin mennyttä.
Pidimme yllä hyviä poliittisia ja taloudellisia suhteita Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän kanssa. Vitsailtiin, että meiltä venäläisetkin voisivat kysyä neuvoa, miten tulla toimeen suuren itäisen naapurin kanssa.
Jos tämän jonkinasteisen luottamuksen rakentaminen kesti kolme sukupolvea, sen palauttaminen vaatinee vieläkin pidemmän ajan. Jos saamme elää rauhassa, tämä tilanne ei meitä paljon heilauta, mutta venäläisten lasten ja nuorten tulevaisuudennäkymät V.V. Putin on vuosikymmeniksi tuhonnut.
Meitä hyväntahtoisia hölmöjä, jotka uskoimme rauhan Euroopassa säilyvän ja Venäjän omaksuneen eurooppalaiset arvot, oli paljon.
Muistan, miten itse 1980-luvulla juttelin Moskovassa sikäläisen nuorenmiehen, Pašan, kanssa. Hän vertasi, miten minulla, länsimaalaisella nuorella naisella, on elämässä paljon etenemispolkuja ja voin ostaa itselleni vaikka Mersun.
Hän itse puolestaan voisi painaa töitä ja pystyisi mahdollisesti hankkimaan itselleen Ladan. Kovin kummoisia toiveita sen ajan NL:n nuoret eivät idätelleet. Nytkään tulevaisuudennäkymät nuorilla eivät kovin ruusuiselta näytä.
On kovin vaikea kuvitella, miten vaikkapa pietarilaiset innokkaina kulkisivat samoja teitä kiinalaisten ja pohjoiskorealaisten kanssa.
Koko olemassaolonsa ajan Pietari on suuntautunut länteen. Jos sitä on jatkunut neljättäsataa vuotta, ei liene hetken kysymys vaihtaa yhteistyön suuntaa.
Uuden sivun käännyttyä maailmanhistoriassa 1990-luvun alussa ja uuden Venäjän synnyttyä Pašasta tuli sovhoosin uudistuttua suuren osakeyhtiön pääomistaja. Venäjän edellisissä presidentinvaaleissa hän, Pavel Nikolajevitš Grudinin, sai toiseksi eniten ääniä oltuaan ehdokkaana kommunistien listoilla. Sen jälkeen hänen poliittinen ja taloudellinen toimintansa on pyritty estämään.
Nyt nuorten mielestä Venäjällä näyttää olevan kaksi tietä: takaisin Neuvostoliittoakin surkeampaan järjestelmään tai jokin yliluonnollinen ihme, jolla Venäjä palaisi sivistyneiden valtioiden joukkoon.
Meitä hyväntahtoisia hölmöjä, jotka uskoimme rauhan Euroopassa säilyvän ja Venäjän omaksuneen eurooppalaiset arvot, oli paljon. Vuoden ajan mielissämme ovat vaihdelleet monenlaiset tunteet: pettymys, epäusko, katkeruus, viha, inho.
Venäjä on ilmoittanut moneen kertaan, että se ei tarvitse länttä. Siispä ystäviä on ryhdytty hakemaan idän suunnalta.
Kiinan ystävyys tuskin on aivan pyyteetöntä. Venäjän asevoimien heikennyttyä Ukrainan rintamalla ei Siperian luonnonvarojen haltuunotto ole Kiinalle kummoinenkaan askel.
Aina siis löytynee hyödyllisiä idiootteja ja narreja näytelmiin.
