Politiikka on elämää

Luottamusta ei voi ottaa – se pitää ansaita. Näin minulle opetettiin luottamuksesta kotikunnassani kun aloitin kunnalliselämän luottamustoimissa.

Viime päivinä siitä on keskusteltu paljon. Valtio-opin professori kuvasi television ajankohtaisohjelmassa luottamusta kuin se olisi tekninen asia, joka on tarkkaan tieteellisesti jonkun määriteltävissä ja paperille kirjattavissa. Varmaankin se voi olla sellainen tieteellisissä tutkimuksissa, mutta oikeassa elämässä asia on toisin.

Sama koskee politiikan elämää.

Luottamus ei ole teorioilla määriteltävä asia. Siinä on kyse kahden ihmisen kokemasta tunteesta: tunteesta siitä, että tekeekö toinen kuten sanoo, pitääkö toinen ihminen itsellään sen mitä sanon.

Luottamus politiikassa ei eroa arkielämän ihmissuhteiden luottamuksesta. Se rakentuu samanlaisten odotusten ja inhimillisten kokemusten varaan.

Joskus luottamusta joudutaan rakentamaan joka päivä.

Tätä olen miettinyt tämän viikon tapahtumissa paljon.

Osa sitä, että toiseen voi luottaa, on toki se että olen itse luottamuksen arvoinen. Se on politiikassa erityisen välttämätöntä. Joskus luottamusta joudutaan rakentamaan joka päivä, eri asioissa erikseen, joskus se on vankkumaton.

Luottamuksen arvoinen meidän pitää olla – minun ja sinun.

Ja etenkin minun, joka olen muilta saadun luottamuksen varassa hoitamassa vastuullisia tehtäviä.

Kirjoittaja on keskustan varapuheenjohtaja