Arvo omille valinnoille
Meillä Suomessa perheiden valinnat erityisesti lasten hoivan osalta herättävät edelleenkin hyvin voimakasta keskustelua.
Välillä kommentit muun muassa siitä, missä iässä lapsi viedään päivähoitoon tuntuvat jopa syyllistäviltä.
Milloin lapsi on aivan liian pieni tai toisessa kohtaa pienokainen on ollutkin aivan liian pitkään kotona. Teet niin tai näin, aina tuntuu löytyvän kommentoijia, joille päätös ei ole oikea.
Tämä keskustelu nousi jälleen pintaan hallituksen esittelemän perhevapaauudistuksen yhteydessä.
Keskustan ohjaavana periaatteena perhepolitiikassa on aina ollut joustavuus ja jokaisen mahdollisuus päättää itse, miten perhe elää arkeaan.
Keskustalainen perhepolitiikka antaa arvon päiväkodeille, perhepäivähoidolle että kotihoidolle.
Emme suostu siihen, että päättäjät valitsevat vaippa- ja pottaikäisen hoitomuodon perheiden puolesta. Tämä näkyy myös uudistuksessa.
Omassa elämässäni olen myös kokenut valinnan mahdollisuuden tärkeyden. Ja toisaalta myös sen ulkopuolelta tulevan arvostelun, teit sitten niin tai näin.
Esikoisen kohdalla pidin hyvin lyhyen äitiysloman. Olin juuri aloittanut työn Euroopan parlamentissa, jossa kuukauden-parin äitiysloma on hyvin normaali käytäntö.
Olin kotona lapseni kanssa tuon kaksi kuukautta ja palasin töihin. Tämän jälkeen lapsen isä jäi kotiin hoitamaan aina siihen saakka, kun esikoinen oli noin puolitoista vuotias.
Sain hyvin paljon arvostelua ja olin huono äiti ja lapsen isä puolestaan huono mies. Se oli siihen hetkeen perheellemme oikea ja kokonaisuuden kannalta hyvä ratkaisu.
Aika lasten kanssa kotona oli määrittelemättömän arvokasta, en vaihtaisi sitä mihinkään.
Saadessani nuorimmaisen lapseni päätin jättää tuolloin edessä olevat eurovaalit sekä poliitikan ja jäädä puolestani itse kotiin. Halusin olla kotiäiti lapsilleni. Olin kotona parin vuoden ajan.
Sain siitäkin voimakasta arvostelua.
Tällä kertaa olin huono nainen ja talloin naisten asemaa työelämässä. Eikö siis nainen saa aidosti haluta olla lastensa kanssa kotona? Olisiko minun pitänyt hakata päätä seinään?
Olisiko isän kotiin jääminen tai lapsen vauvana hoitoon vieminen tehneet minusta paremman naisen ja esimerkin työelämään? Olisinko silloin edistänyt naisen asemaa ja omaa tahtoa päättää?
Mielestäni en. Ja voin sanoa sen kokemuksesta, koska olen kokenut kummankin vaihtoehdon.
En kadu kumpaakaan ratkaisua, varsinkaan jälkimmäistä. Aika lasten kanssa kotona oli määrittelemättömän arvokasta, en vaihtaisi sitä mihinkään. Kumpikin ratkaisu tuki myös sen hetkistä elämäntilannetta ja omaa tahtoa.
Tämä uusi perhevapaauudistus on herättänyt paljon keskustelua, kritiikkiäkin. Uudistuksessa tulosidonnaiset perhevapaat pitenevät reilut puolitoista kuukautta ja alle kolmevuotiaiden lasten kotihoidontuki turvataan jatkossakin.
Itse olen tyytyväinen tehtyyn linjavalintaan. Uudistus vastaa keskustan pysyvää linjaa: Asetetaan perheet etusijalle.
Tosin toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty.
Oikeisto moittii, että uudistus ei lisää työllisten määrää, eli aja vanhempia töihin 1–2-vuotiaita hoitamasta.
Kokoomuksen Juhana Vartiainen on todennut, että naiset hoitavat pikkulapsia liikaa kotona, ja nostanut tikunnokkaan etenkin alle 3-vuotiaiden lasten kotihoidon tuen.
Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on vaatinut perhevapaiden käytön mahdollisuuksien rajaamista tiukoilla kiintiöillä. Etujärjestö tietenkin näkee, että vapaiden käytön vähentyminen merkitsisi hyötyä EK:n edustamille pörssiyhtiöille.
Tasa-arvonäkökulma on niinikään tärkeä osa uudistusta. Isien asema paranee kun vapaita pidennetään. Tämä tehdään äitien oikeuksia kuitenkaan heikentämättä.
Loppuun vielä muisto reilun 10 vuoden takaa viedessäni tuolloin ensimmäistä kertaa 1,5-vuotiaan poikani päiväkotiin Brysselissä.
Jouduin päiväkodinjohtajan puhuttelemaksi edesvastuuttomuudesta pitää lasta kotihoidossa niin pitkään. Ryhmän muut lapset olivat aloittaneet päiväkotitaipaleen 3 kuukauden iässä.
Samaan aikaan Suomessa kauhisteltiin miten kamalan pieni hän olikaan päivähoitoon.
Luotetaan siis perheisiin.