Rahalla saa ja junalla pääsee?
Astuin viime viikolla Helsingin rautatieasemalle aamujunasta. Minne tahansa ympärilleni katsoin, minua tuijottivat vastaan Alexander Stubbin kasvot.
Ajattelin, että onpa tehokasta vaalimainontaa tervehtiä työmatkalaisia näin. Samat kasvot toistuivat infotauluilla vajaan kahden kilometrin kävelyreittini varrella.
Kun illalla jo hieman hitaimmin askelin taivalsin takaisin junalle, samat kasvot virnistelivät edelleen joka ikisellä screenillä. Ajattelin, että kokoomus on ottanut nyt ison riskin ja sortunut liian pröystäilevään vaalimainontaan.
Junaan istahdettuani huomasin, että en ollut ajatusteni kanssa yksin. Vaalimainonta puhutti monia meitä samassa vaunussa istuvia.
Kokoomuksen Alexander Stubbilla on selvästi suurin kampanjabudjetti noin 1,5 miljoonaa euroa. Se näkyy! Viime viikolla yksityisiä eli yksityishenkilöiden ja yritysten lahjoituksia oli kuulemma kertynyt jo miljoonan euron edestä.
Tätä tekstiä kirjoittaessani vapaaehtoisen ennakkoilmoituksen vaalirahoituksestaan olivat jättäneet vasta ehdokkaat Sari Essayah, Jutta Urpilainen, Pekka Haavisto ja Li Andersson.
Haavistolla näyttäisi olevan kasassa nyt vajaa 600 000 euroa yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä. Liikemies ja tapahtuma-alan innovaattori, Billnäsin ruukin henkiin puhaltaja Olli Muurainen Singaporesta on lahjoittanut peräti 141 100 euroa ja Björn Wahlroos 10 000 euroa.
Takamatkalta kisaan lähteneelle Jutta Urpilaiselle yksityisiä varoja on kanavoitunut ennakkoilmoituksen mukaan vasta vajaa 100 000 euroa, josta merkittävin osa 50 000 euroa tulee Sanna Marinin tuoreelta yritykseltä. Jään itse suurella innolla odottamaan muiden ehdokkaiden vaalirahoitusilmoituksia.
Presidentinvaali on ollut Suomessa luonteeltaan henkilövaali, jossa äänestetään pääsääntöisesti ehdokasta.
Viime vuosina trendinä on ollut häivyttää puoluetunnukset kampanjoiden taustalle sekä käyttää valitsijayhdistyksiä. Kampanjoissa on korostettu koko kansan presidenttiyttä. Tätä kautta ehdokkaan muut sidonnaisuudet ja verkostot ovat muuttuneet entistä mielenkiintoisemmiksi. Ainakin politiikan tutkijoille.
Ehdokkaan saamat kampanjalahjoitukset voidaan nähdä osana yhteiskunnallista vaikuttajaverkostoa, jonka myötä taloudellinen pääoma muuntuu poliittiseksi vaikutusvallaksi.
Toisille lahjoittajille toki riittänee valinnan jälkeen kutsu linnanjuhliin näyttäytymään boolimaljojen äärelle, kun taas toiset edellyttävät presidentiltä vastapalveluksia – vähintäänkin vienninedistämistoimia. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt?
**
Demokratialla on toki aina hintansa. Jotta kansanvalta toteutuisi, pitää kansalle tarjota uskottavia vaihtoehtoja uskottavin viestein ja välinein.
Tavoitteesta ja mittavasta vaalirahoituksesta huolimatta presidentinvaalikisa on tähän asti ollut sekä harmaa, että mauton. Eroja ehdokkaiden välille on ollut vaikea löytää ja varsinkin Nato-Suomen rooli on ehdokkaiden keskuudessa otettu lähes annettuna. Suomen uutta, ulkopoliittista asemaa ei selvästi haluta keikuttaa.
Kansa kuitenkin janoaa presidenttiehdokkailta mielipiteitä. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n selvityksen mukaan peräti 79 % vastaajista toivoo, että tuleva presidentti toimisi kansalaismielipiteen tulkkina ja omaksuisi arvojohtajana vuorovaikutteisen tyylin, jolla yhdistää kansaa.
Tulosta ei parane sivuuttaa olankohautuksella, vaan pikemminkin tarkastella presidenttiehdokkaiden kykyä herättää laajempaa yhteiskunnallista keskustelua ja vastata siihen.
Tähän asti presidenttikisaan on tuonut odotettua väriä vain Olli Rehn poliittisilla kannanotoillaan mm. ajankohtaisesta Ukrainan tuesta, Britannian tulevasta asemasta Euroopassa, Suomen polttavasta rajatilanteesta ja pikakäännytyslain tarpeellisuudesta sekä kolmikantapolitiikan fundamentteja ravisuttelevasta työmarkkinatilanteesta ja sen rauhoittamisesta lisäneuvotteluilla.
Media on näihin tarttunut siinä määrin, kun se tasapuolisuuden nimissä on ollut mahdollista. Rehniä on näkyvyydessä rangaistu muiden poliittisen passiivisuuden kustannuksella.
Pekka Haaviston kielenkannat menivät suppuun jo viime elokuussa ennen kuin kampanja ehti kunnolla alkaa, kun hän antoi poliittisesti kömpelön kommenttinsa rajaamalla itsensä punaisen arvomaailman ulkopuolelle ja punavihreän blokkipolitiikan ulottumattomiin.
Taktiikkana oli ilmeisesti houkutella keskustaliberaaleja äänestäjiä jo vaalin ensimmäisellä kierroksella? Tämän jälkeen ulostulot ovat olleet odotetusti punavihreän blokin hyvittelyä ilmasto– ja tasa-arvoasioissa.
Stubb taas näyttää elävän poliittisen vaikuttamisen tyhjiössä. Hänen kotisivuillaan ei ole blogia eikä liioin aloitteita ja ”yhdistävät ajatukset” ovat enemmän patistelua kutomaan oma Alex-pipo tai sukat sekä kehotuksia somenäkyvyyteen.
Julkisuudessa Stubb on harjoittanut perinteikkään ulossulkevaa kokoomuslaista politiikkaa kieltäytymällä edes vastaamasta Rehnin keskustelunavauksiin. Tämä näkyi hyvin ehdokkaan kiemurteluna kokoomukselle ja sen kannattajille vaikeassa työmarkkina-asiassa.
Olli Rehnin vahvuus arvoihin perustuvassa poliittisessa johtamisessa ja substanssikysymyksissä on käsinkosketeltavan kiusallinen Stubbille.
Sauli Niinistön rakentavalle, vakaalle ja kansakuntaa yhdistävälle linjalle, jota myös kansa haluaa, on tarjolla vain yksi mahdollinen jatkaja eikä hän suinkaan tule samasta puolueesta, vaan hän on Olli Rehn.
**
Rahalla saa ja junalla pääsee – annammeko konsulttien rakentamien mielikuvien ratkaista nämä vaalit? Vai ajattelemmeko sittenkin ite?
On myös perusteltua kysyä, pitäisikö tukilahjoituksille säätää yläraja presidentinvaaliin kuten muissa vaaleissa jo on? Tämä takaisi presidentille työrauhan vaikeassa ulkopoliittisessa tilanteessa ilman velvoittavia sisäpoliittisia sidonnaisuuksia.