Keskustelussa muuttotappioista ei saisi unohtua, että eläkeläiset ovat ihmisiä ja suomalaisia, jotka ovat rehkineet jo osansa kansakunnan eteen
Keskustelussa Suomen sisäisestä muuttoliikkeestä törmätään liian usein ”karujen tilastojen” esittelemiseen, mikä ihan oikeutetusti saattaa loukata suurta osaa suomalaisista.
Tällainen koettiin taas muutama päivä sitten (30.10.), kun Helsingin Sanomat kirjoitti Eläketurvakeskuksen alueellisista tilastoista.
Jutun otsikko oli leimaava: ”Karu tilasto ikääntymisestä: Eläkeläisten osuus väestöstä on jo yli 40 prosenttia väestöstä Etelä-Savossa ja Kainuussa.”
Itse juttu oli neutraalimpi. Otsikossa oli kuitenkin annettu tiedoille jo sävy:
Karu juttu, että eläkeläisiä on.
HS ei ole suinkaan ainoa media, joka kirjoittaa tähän sävyyn. Siihen syyllistyvät kaikki, ehkä syvemmin pohtimatta, ehkä tarkoituksellisestikin.
Mutta silloin kun näin kirjoitetaan tai puhutaan, ei ole ajateltu tarpeeksi. Eläkeläiset pitäisi oikeastaan nimittää kunniakansalaisiksi sen sijaan, että heitä väheksytään tai ajattelemattomasti pidetään kansantalouden kiviriippoina.
Eläkeläiset ovat jo tehneet omansa osansa kansakunnan hyvinvoinnin eteen. He ovat ahertaneet niillä paikoilla ja niissä tehtävissä, jotka heille ovat osuneet.
Takavuosina nämä työt olivat usein maaseudulla ympäri maan. Nykypäivän eläkeläisiä tarvittiin silloin siellä. Jos he haluavat viettää eläkepäiviään kotiseudullaan, tämä on heidän oikeutensa – vaikka tämä oikeus antaisikin ”karuja tilastoja”.
Etelä-Savon ja Kainuunkin numerot tietysti kaunistuisivat, jos kaikki muuttaisivat eläkevuosikseen kasvukeskuksiin. Yhteisen tilinpidon tase tuskin näyttäisi sen paremmalta, pikemminkin päinvastoin.
Eläminen maalla on halvempaa kuin suurissa asutuskeskuksissa. Etenkin asumisen hinta on monesti pelottavan suuri. Kaupunkiin muuttaja voi joutua vaihtamaan oman asunnon maalla vuokra-asumiseen suurkaupungissa, mikä merkitsee helposti myös asumistukimenojen kasvua.
Kaikista meistä tulee ennen pitkää eläkeläisiä. Asuinpaikasta riippumatta jokainen haluaa, että häntä kohdellaan tasa-arvoisena suomalaisena.
Onneksi hoitosuhteesta puhuminen ja ”karut tilastot” menettävät merkitystään sote-uudistuksen myötä. Silloin sote-kulut eivät ole enää yksittäisen kunnan kontolla. Niistä vastaa koko yhteiskunta, niin kuin pitääkin.
Muutenkin ”muuttotappioalueita” tai ”muuttovoittoalueita” on turha jakaa vuohiin ja lampaisiin.
Jokaisen kunnan ja alueen velvollisuuksiin kuuluu tietysti kehityksen tavoittelu, mutta tuhkaan ei pidä pukeutua, vaikka tämän hetken trendit vievätkin kohti asutuskeskuksia.
Jo pelkästään se tieto, että ”muuttotappiokunnat” kustantavat muualle muuttavien lasten ja nuorten koulutuksen, saa antaa itsetuntoa. Luonnonvarojen hyödyntäminen, kotimaan matkailu ja oikeus asuinpaikan valintaan ovat myös hyviä perusteita.
Tässäkin on hyvä nähdä, että Suomi on kokonaisuus.
Kaikista tulee ennen pitkää eläkeläisiä. Asuinpaikasta riippumatta jokainen haluaa, että häntä kohdellaan tasa-arvoisena suomalaisena – eikä ainakaan työssäkäyvien taloudellisena taakkana.
