Hajauta ja kokoa – keskitä ja hajota

Juha Sipilän kesällä 2012 alkaneen Suomen Keskustan puheenjohtajakauden aatteellisesti leimaavin juonne on ollut hajauttaminen. Se on toistunut hänen puheissaan ja kirjoituksissaan, kulkenut niiden henkisenä pohjavirtana.

Politiikan ulkopuolelta tulleen poliittista (kuvaa ja) identiteettiä on etsitty kristillisen elämänkatsomuksen arvoista, diplomi-insinöörin koulutuksesta ja yrittäjän ammatista. Hajauttamisen ajatukset on usein ohitettu keskustalaisuuteen kuuluvana retoriikkana tai valtapoliittisena varmistuksena.

Juha Sipilä ei ole retoriikko eikä valtapoliitikko. Eikä puhe hajauttamisesta ole retoriikkaa ja valtapolitiikkaa. Hajauttaminen on tärkeä, mutta läpivalaisematon osa puheenjohtaja ja pääministeri Sipilän aatteellista ja poliittista syväidentiteettiä.

Hajauttaminen on yksi tämän ajan yhteiskunnallisista pohjavirroista. Niin sosiaali- ja terveysrakenteiden uudistamisessa kuin tulopoliittisen ratkaisun sorvaamisessa valitaan hajauttamisen ja keskittämisen välillä.

Paikallisuuden korostaminen on luottamusta kansalaisten kykyyn valita parhaiten sopivia ratkaisuja sosiaali- ja terveyspalveluiden toteuttamiseksi ja työntekijöiden tahtoon etsiä keinoja yritysten menestymiseksi.

Jos Suomi jaetaan viiteen isoon sosiaali- ja terveysalueeseen tai yrityksissä on kysyttävä valtakunnalliselta järjestöltä lupaa työpaikkojen säilyttämiseksi, palvelut eivät parane eivätkä työpaikat säily.

Keskustelua hajautuksen ja keskityksen eduista ohjaa vieläkin valtapoliittinen lataus, joka huuhtoo usein sivuun ratkaisujen aatteelliset ja asialliset perustelut. Vain valtapolitiikkaa painottava lähestymistapa on ahdas ja näkökulma ahdasmielinen.

Kun Suomessa 1940-luvulla alettiin tosissaan kamppailla keskittymisen haittoja vastaan desentralisaation keinoin, käsite suomennettiin ”hajakeskitykseksi”. Ajatuksena oli samanaikaisesti hajauttaa ja koota. Se oli vastapaino ja vaihtoehto yhteiskuntaa keskittävälle ja hajottavalle kehitykselle.

Hajauttaminen ja keskittäminen ovat olleet aatteellisesti ja poliittisesti latautuneita käsitteitä. Keskustelun lähtökohta on usein ollut hajautuksen haitoissa ja keskittämisen hyödyissä. Ikään kuin luonnonlakina on puhuttu suurten yksiköiden eduista, väestön ja tuotannon luonnollisesta keskittymisestä.

Aatteellinen asetelma hajautuksen ja keskityksen välillä on edelleen samankaltainen. Voimatasapainossa on kuitenkin tapahtumassa muutos. Sanapari ja yhdistelmä ”hajauta ja kokoa” alkaa nyt olla poliittista viisautta ja ymmärrettävämpää yhteiskuntapolitiikkaa kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.

Keskustan ajamat uudistukset voivat kyseenalaistaa pitkään vallinneet poliittiset asetelmat: kaupunki vastaan maaseutu ja työnantaja vastaan työntekijä. Vastakkainasettelu on ollut sekä poliittisen identiteetin että järjestäytymisen perusta.

Luottamus paikalliseen ja alueelliseen voimaan, osaamiseen ja yhteenkuuluvuuteen ovat keskustassa uudistusten tärkeimmät aatteelliset lähtökohdat. Tavoitteiden toteutumiseksi vallankäyttäjien pitää olla vastuunsa arvoisia. Silloin hajauttaminen on kokoamista.