Oppivelvollisuutta on uudistettava

Suomalaisesta peruskoulusta valmistuu joka vuosi noin 6 000 nuorta, jotka ymmärtävät ja omaksuvat tekstiä niin heikosti, että he eivät selviydy edes arkisista tilanteista.

Joukko on 11 prosenttia ikäryhmästä ja heidän osuutensa on jatkuvassa kasvussa. Selvä enemmistö heistä on poikia. Nykytahdilla kymmenessä vuodessa joukon koko on 60 000, eli ikäluokan verran.

Työstä, koulutuksesta ja elämästä syrjäytyminen on henkilökohtainen ja usein lähielämänpiirin tragedia, mutta tulee siitä todella suuri taloudellinen lasku myös yhteiskunnalle.

Jos mukaan otetaan yhteiskunnan menettämät verotulot ja kasvaneet sosiaali- ym. kustannukset, lasku on jopa noin miljoona euroa syrjäytynyttä henkilöä kohden.

Varsin merkittävä vaihe syrjäytymisen suhteen on nivelvaihe peruskoulusta ammatilliseen tai lukiokoulutukseen. Siksi varsin oikeutettua on keskustella oppivelvollisuuden pidentämisestä toisen asteen tutkinnon suorittamiseen saakka.

Yksi idea voisi olla myös, että loppupää olisi joustava. Peruskoulun jälkeen se ei kaikille olisi välttämättä kolmea vuotta, vaan päättyisi toisen asteen tutkinnon suorittamiseen tai täysi-ikäisyyteen.

Varhaiskasvatukseen osallistumisaste on Suomessa EU-maiden matalin.

Laadukkaalla, pedagogisella varhaiskasvatuksella on suuri vaikutus lapsen kehitykselle ja oppimiselle. Varhaiskasvatus on itse asiassa tehokkain keino tasata lasten tulevaa opintietä ja mahdollisuuksia.

Nykytutkimuksesta on saatavilla vahvaa näyttöä siitä, että esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen kannalta kriittisin kehityskausi on jo ennen kouluikää, jolloin lapsen kielelliset valmiudet ja kielitietoisuus kehittyvät parhaiten ohjatussa vuorovaikutuksessa päiväkodissa.

Varhaiskasvatukseen osallistumisaste on Suomessa kuitenkin EU-maiden matalin, mikä kasvattaa lasten välisiä eroja oppimisvalmiuksissa.

Siksi on perusteltua pohtia, tulisiko 1–3 vuotta varhaiskasvatuksesta ennen esikoulua olla osapäiväisesti kaikkia lapsia velvoittavaa. Tämä voisi tapahtua myös siirtymäajalla.

Yhteiskunnallinen keskustelu oppivelvollisuudesta on ollut viime vuosina melko vähäistä ja katkonaista siihen nähden, kuinka usein oppivelvollisuutta on uudistettu historian aikana.

Näyttää siltä, ettei oppivelvollisuus- tai oppioikeuskeskustelussa haluta huomata esimerkiksi radikaalisti virikkeistöltään monipuolistunutta ja monin muinkin tavoin muuttunutta lapsen kasvuympäristöä verrattuna vuoteen 1921, jolloin säädettiin laki oppivelvollisuudesta kaikille 7–13-vuotiaille.

Yhteiskunnan kehitys maatalousyhteiskunnasta kohti teollisuusyhteiskuntaa on edellyttänyt kansalaisilta yhä korkeampaa osaamistasoa, minkä vuoksi oppivelvollisuutta on pidennetty aina säännöllisin väliajoin.

Kysymys kuuluukin, millaista oppivelvollisuutta palvelu- ja tietoyhteiskunta tarvitsee nyt ja tulevaisuudessa. Meidän tulee myös pohtia, millaista oppimista, kasvua ja hyvinvointia sen kautta voidaan saavuttaa.

Lähtökohtana tulee olla suomalaisen osaamistason nostaminen. Aiheen pitääkin olla koulutuspoliittisen keskustelun keskiössä, ja siitä tarvitaan uusia linjauksia jo tulevaan hallitusohjelmaan.