Mies joka tapasi Loirin

Pakina

Taiteilija Vesa-Matti Loirin parhaita kavereita alkaa olla yhä paljon kuin Junnu Vainion luokkakavereita Kotkassa, tuhannen verran. 

Loirilla oli karismaa. On tullut tavatuksi kaikenlaisia staroja, mutta ei Loirin veroista. Ei tarvinnut kaatua, ei laulaa eikä soittaa, valloitti tilan.

Olin tiskijukkana. RUK:ssa oli kurssijuhlat. Loiri oli palkattu Maneesiin. Aivan yllätyksenä tuli se, että kun meidän diskossa pidettiin säälibileitä ilman  daamia oleville, niin Loiri tuli sinnekin.

Yhtäkkiä seisoi orkesterilavan reunassa, viittasi luokseen ja kysyi että onko sulla kaiku mikissä. Sanoin, ettei ole. Loiri vastasi että hyvä.

Levyn loputtua ojensin mikin hänelle, Ahvenlahti vilahti pianon ääreen ja show alkoi. Veti muutaman biisin ja kertoi niin hyvän vitsin, että ymmärsin vasta yöllä kotona. 

Nyt ei menty huitaisemaan, nyt oltiin koko sielulla ja kropalla mukana.

Meni muutama vuosi ja Loiri tuli meille sunnuntaikeikalle. Olin tekemässä lehtijuttua. Sanoin Loirille, että olet varmasti vastannut tuhannesti kaikkiin tyhmiin kysymyksiin. Hän myönsi näin olevan. 

Ehdotin, että hengailisin vaan siellä takahuoneessa korvat höröllä, kuvaisin lavalla ja kirjoittaisin jutun fiilispohjalta. Se sopi. Ehdin kuulla monta mojovaa juttua, jolla Loiri viihdytti bändiään.

Loiri hävisi saniteettitiloihin vähän ennen keikkaa. Kohta joku bändin jätkistä sanoi, että oksentaa se, nyt tulee hyvä keikka. Nyt ei menty huitaisemaan, nyt oltiin koko sielulla ja kropalla mukana.

Minä en pitänyt Leino-levyistä. Ehkä siksikin, että olin joskus levypisteen markettirundilla, jossa piti soittaa Myrskyluodon Maijaa, Leino-Loiria, Francis Goyaa ja onneksi Rod Stewartia. Kärkituotteita.

Seisoin milloin missäkin Sokoksessa kemikalio-osaston levypisteellä, soitin matkadiskokamoilla kolmelle mummolle. Olimme kaikki vika paikassa vika aikaan, mutta ostin kilometrikorvauksilla vanhemmilleni väritelkkarin. 

Loiri ei itse pitänyt Tyyne-levystään. Olihan se juosten kustu, mutta sisäpiirin hauskuutta sielläkin. Tyyne sanoo, että rumpali kiilaa. Hei, Vesa Aaltonen, ei varmasti kiilaa.

Viimeisen kerran näin Loirin 1991 Kulttuuritalon lavalla Telvis-bileissä. Hän tanssi lambadaa Eva Polttilan kanssa. Anna Hanski lauloi. Ajattelin, että tuskinpa tuollainen nuori mitään uraa tekee.

Teki, minä en, mutta voitin radioäänenä sentään Lyly Rajalan.

                                                                                                                           Jari Nenonen