Näkökulma: Haavisto-äänestys meni keskustan ihon alle, mutta somehuutajien nuotein ei hallituspolitiikkaa tehdä

Poliittisetkin ”koronaryppäät” kehkeytyvät joskus nopeasti.

Vielä viikonvaihteessa näytti siltä, että ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) ministerivastuuasian käsittely viedään päätökseen normaalina hallitus-oppositiokysymyksenä.

Eduskuntakeskustelu aiheesta käytiin vielä melko maltilliseen sävyyn, eikä perussuomalaisten esittämässä epäluottamuslauseessakaan ollut sinänsä mitään yllättävää.

Ilmeisesti viikonloppuna keskustan kansanedustajien sähköpostit tukki kuitenkin massiivinen vyöry kiukkuista palautetta. Pannu kiehui ja vihelsi monessa keskustatuvassa perustuslakivaliokunnan ja vihreiden ympärillä käydyn polemiikin jäljitä.

Lopputulemana oli vaikea ja ahdistunut päätös, jossa keskustan eduskuntaryhmä päätyi kovassa paineessa äänestämään Haavistolle luottamusta – joskin poikkeuksellisen kovin saatesanoin.

Keskustalla oli ilmeinen yritys selviytyä jupakasta omia käsiään sotkematta. Silti käteen jäi politiikassa harvemmin eduksi oleva selittelijän rooli. Miksi näin kävi?

Kun Haavisto ei perustuslakivaliokunnan toteamista lainrikkomuksista huolimatta ilmoittanut eroavansa, eikä pyytänyt suoraan edes anteeksi, perussuomalaisille jäi asiassa pelin paikka. Sinänsä näppärästi perussuomalaiset pääsivät keskustan ihon alle osoittelemalla jälleen keskustaa punavihreän moraalirappion takuumieheksi.

Pelkästä persutrollauksesta ei silti ollut kyse, vaan lakia rikkoneen ministerin tukeminen on monelle raamattuun ja lakikirjaan nojaavalle keskustalaiselle aidosti moraalisesti vaikeaa.

Kun tähän lisätään vihreiden Haavisto-asiassa laajalti ärsyttänyt ja tuohduttanut käytös ja viestintä, monen mitta täyttyi.

Vihreiden on väitetty ”tarkoitus pyhittää keinot” -ajattelullaan edustavan aivan omanlaistaan poliittista moraaliaan. Vihreillä on kuitenkin omat perusteensa puolustaa Haaviston menettelyä.

Jos pääministeri Antti Rinteen (sd.) hallitus olisi pystynyt tekemään tolkullisessa ajassa poliittisen päätöksen al-Holin leirin suomalaislasten auttamisesta, koko jupakkaakaan ei olisi ehkä nähty.

Haaviston höykyttämisessä on unohdettu sekin, että luovia ratkaisuja on tarvittu ennenkin. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) joutui pelastamaan suomalaisia Thaimaan tsunamituhosta kävelemällä ulkoministeriön saamattomien virkamiesten yli – ottaen riskin ministerivastuun ylittämisestä ja valtakunnanoikeuteen joutumisesta.

Jos siilipuolustukseen ryhmittyneiden vihreiden olisi haluttu vaihtavan ulkoministerinsä, aloitteen ja prosessin johdon olisi pitänyt tulla hallitusta johtavalta ja sen koossa pysymisestä vastaavalta pääministeriltä.

Käytännössä pääministeri Sanna Marinin (sd.) olisi pitänyt jotenkin ilmaista luottamuspula Haavistoa kohtaan, kuten pääministeri Jyrki Katainen (kok.) teki aikanaan ministeri Heidi Hautalan (vihr.) tapauksessa.

Kun koronajohtamiseen erikoistunut Marin ei ole halunnut oikein koskea koko asiaan viiden metrin kepilläkään, koko sotku jäi keskustan selviteltäväksi. Hampaankoloon jäi varmasti jotakin.

Muille hallituspuolueille on jäänyt pelkkä sivustakatsojan rooli. Kun vasemmistoliitolla ja RKP:llä ei ole keskustan kaltaisia hallituksen poliittiseen väriin liittyviä identiteettiongelmia, media ei työntänyt mikrofonejaan Li Anderssonin tai Anna-Maja Henrikssonin maskien eteen.

Some-aikakaudella vallalle on yhä enemmän päässyt käsitys, että toinen puolue voi vaihdella naapurin ministereitä noin vain, peukkua alaspäin kääntämällä.

Sellaista menoa ei mikään hallitus kestäisi. Jokaisella puolueella on vain tietty määrä kolikoita tarkoitukseen, ja keskustalta ne menivät viimeistä lanttia myöten pääministeri Antti Rinteen kaatamiseen vuosi sitten. Kannatuskehityksellä mitaten koko manööveristä ei ollut keskustalle edes mitään hyötyä, vaan päinvastoin.

Vihreät tuskin olisivat nöyrtyneet nimekkäimmän poliitikkonsa kaatamiseen hallituksesta ulos kävelemättä. Ja vaikka olisivatkin, hallituksen ilmapiiri olisi joka tapauksessa myrkyttynyt ja sen poliittinen toiminta lamaantunut pitkäksi ajaksi.

Maan suistaminen poliittiseen kaaokseen opposition masinoimassa ministerin luottamusäänestyksessä olisi suunnilleen vastuuttomin teko, jota näissä oloissa voi kuvitella.

Olipa yhden asian perusteella äänestävien some-huutajien kuoro asiasta ihan mitä mieltä tahansa.