Lukijalta: Digitalisaatio ei saa tehdä vanhenevasta väestöstä toisen luokan kansalaisia
Suomalainen yhteiskunta on viime vuosina siirtänyt yhä useampia peruspalvelujaan digitaalisiin kanaviin. Pankkiasiointi, terveydenhuollon yhteydenotot, Kelan palvelut ja monet viranomaiskanavat edellyttävät käytännössä verkkoyhteyttä, digitaalisia tunnistautumisvälineitä ja riittävää teknistä osaamista.
Kehitystä perustellaan tehokkuudella ja sujuvuudella, mutta liian harvoin pysähdytään pohtimaan, mitä tämä merkitsee vanhenevalle väestölle.
Konkreettinen esimerkki löytyy terveydenhuollosta. Yhä useammin ajanvaraus, tutkimustulokset ja viestintä hoidetaan verkkopalvelujen kautta.
Ikääntyneelle henkilölle, jolla ei ole älypuhelinta, verkkopankkitunnuksia tai varmuutta digipalvelujen käytöstä, tilanne voi tarkoittaa sitä, ettei hoitoon pääseminen ole aidosti mahdollista ilman ulkopuolista apua. Palvelu on olemassa, mutta käytännössä saavuttamaton. Tämä on rakenteellinen ongelma.
Tietotekniikan ammattilaisten moraalinen vastuu ulottuu teknisten ratkaisujen toimivuutta laajemmalle. Ei ole riittävää vedota siihen, että järjestelmä toimii teknisesti oikein tai että se täyttää muodolliset vaatimukset.
Ammattilaisilla on velvollisuus pohtia tekojensa seurauksia, erityisesti silloin, kun järjestelmät vaikuttavat laajasti yhteiskuntaan. Digitalisaation kohdalla tämä tarkoittaa sen tunnistamista, että osa käyttäjistä on lähtökohtaisesti heikommassa asemassa.
Informaatioteknologian etiikka ei rajoitu ohjelmoijiin tai järjestelmäsuunnittelijoihin. Vastuu ulottuu kaikkiin toimijoihin, jotka ottavat teknologiaa käyttöön, päättävät sen rakenteista tai ohjaavat sen käyttöä.
Kun digitaalinen ratkaisu sulkee osan väestöstä ulkopuolelle, kyse ei ole vain teknisestä ongelmasta vaan moraalisesta epäonnistumisesta.
Alan ammattikäytännöt korostavat yleisen edun ensisijaisuutta ja velvollisuutta välttää haittaa. Vanhenevan väestön kohdalla haitta ei ole hypoteettinen, vaan konkreettinen.
Palveluihin pääsy vaikeutuu, riippuvuus omaisista kasvaa ja itsenäinen toimijuus heikkenee. Kun vaihtoehtoisia ei-digitaalisia palvelukanavia karsitaan, digitalisaatiosta tulee pakko, ei mahdollisuus.
Eettisesti kestävä digitalisaatio ei tarkoita kehityksen pysäyttämistä, vaan sen vastuullista toteuttamista. Tämä edellyttää saavutettavaa suunnittelua, selkeää kieltä, toimivaa käyttäjätukea sekä todellisia rinnakkaisia asiointitapoja.
Ilman näitä digitalisaatio lisää eriarvoisuutta sen sijaan, että se edistäisi yhdenvertaisuutta.
Yhteiskuntaa ei voi kutsua oikeudenmukaiseksi, jos sen peruspalvelut ovat tosiasiallisesti vain digitaaliseen maailmaan tottuneiden ulottuvilla.
Teknologinen edistys on arvokasta vain silloin, kun se palvelee kaikkia kansalaisia – myös niitä, jotka eivät ole kasvaneet älypuhelimen kanssa.
Hanna Holma
Aluevaltuutettu (kesk.)
Kangasala
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/