Voittiko rauhantekijä?
Trump voitti.
Yksi hänen vaalilupauksistaan oli, että hän tuo rauhan maailmaan ja aloittaa Ukrainasta. Yksi soitto heti ensimmäisenä virkapäivänä riittäisi.
Toki Trump tietää, ettei se niin yksinkertaista ole. Niin toppuutteli myös Kiinan Xi presidentti Stubbia, jonka mielestä yksi Xin soitto Putinille riittäisi lopettamaan sodan.
Eipä tietenkään. Mutta sekin olisi paljon, jos soitot Washingtonista tai Pekingistä, mieluimmin molemmista, Moskovaan ja Kiovaan saisivat edes alustavaa keskustelua aselevosta ja sitten rauhasta alkamaan.
Sodan aikana osapuolet tietenkin vakuuttavat, että sotaa käydään voittoon asti eikä rauhasta keskustellakaan kuin omin ehdoin. Ukrainan ennakkoehto on venäläisten poistuminen kaikilta valloittamiltaan alueilta ja sen jälkeen Nato-jäsenyys. Venäjän alkuperäinen tavoite oli ottaa valta koko Ukrainassa, eikä puheita ”denatsifikaatiosta” ole vieläkään lopetettu.
Kovista puheista huolimatta kuitenkin sekä Moskovassa että Kiovassa tiedetään, että sota loppuu neuvottelemalla kompromissi eikä jommankumman sotilaalliseen voittoon. Eli sitä ei tehdä Ukrainan tai Venäjän ehdoin.
Sotaväsymys vaivaa molempia. Ukrainan miehet pakoilevat kutsuntoja, ja miehistöpula on rintamilla pahempi ongelma kuin aseiden riittävyys. Venäjä joutui turvautumaan jopa pohjoiskorealaisiin sotilaisiin. Se kertoo omien haluttomuudesta lähteä tapatettaviksi, vaikka periaatteessa Putinia ja sodan päämäärää kannattaisivatkin.
Jos Yhdysvallat lopettaa ase- ja raha-apunsa, jää EU-maille taakka, jota niiden veronmaksajat eivät loputtomiin halua maksaa, varsinkaan kun Ukrainan ”voitosta” ei enää olisi toivoa.
Nato-maatkaan eivät ole yksimielisiä vuositolkulla jatkettavan Ukrainan tuen mielekkyydestä. Koska Trump on luvannut lopettaa sodan, ainakin Unkarin ja Slovakian ja ehkä Italiankin johtajat ilmaisevat tyytyväisyyttään hänen voittoonsa tästä syystä. Turkin Erdogan on ollutkin puolueeton ja koettanut rakennella keskusteluyhteyksiä
Rauhansuunnitelmia tehdään varmasti muuallakin kuin Berliinissä, josta julkisuuteen pulpahti ”Suomen malliksi” kutsuttu hahmotelma.
Rauhaa halutaan ja tarvitaan, koska sodan laajeneminen pahimmillaan ydinasein käytäväksi maailmansodaksi on todellinen.
Olisi siis kovin toivottavaa, että Trump pitäisi puheensa ja soittaisi Zelenskyille ja Putinille. Ensin Kiovaan, koska Ukrainan puolustuksen kestäminen riippuu Trumpista. Jos Yhdysvallat lopettaa ase- ja raha-apunsa, jää EU-maille taakka, jota niiden veronmaksajat eivät loputtomiin halua maksaa, varsinkaan kun Ukrainan ”voitosta” ei enää olisi toivoa.
Suomi on kuulunut tiukimmin kaikenlaisia kompromisseja torjuviin maihin. Vallitseva käsitys on, että rauha on mahdollinen vain ”Ukrainan ehdoin” sekä että mikäli Putin saa hyökkäyssodallaan edes jotakin etua, seuraavaksi hän hyökkäisi johonkin muuhun maahan tai uudelleen Ukrainaan.
Sitäkin pidetään mahdollisena, että seuraavan iskun kohde olisi Suomi. En ymmärrä. Natoonhan liityttiin juuri siksi, että päästäisiin turvaan mahdolliselta hyökkäykseltä ja muistutettiin, ettei yhteenkään Nato-maahan ole koskaan hyökätty. Miksi se nyt olisi muuttunut varteenotettavaksi mahdollisuudeksi, ja juuri Suomen kohdalla?
Suomalaisten suuri enemmistö toivoi Harrisin voittavan. Niin ei käynyt. Amerikan presidentin valinta on amerikkalaisten asia.
Jos Trump valtaan palattuaan aloittaa toimet, jotka edistävät Ukrainan sodan loppumista, on meilläkin syytä olla amerikkalaisten valintaan enemmän tyytyväisiä kuin kauhistuneita.