Poliitikkojen on palautettava politiikan uskottavuus

Viime kuukausien aikana on käyty paljon keskustelua populismin noususta globaalina ilmiönä. Ilmiön taustalla on mm. kokemus siitä, että globalisaation hyödyt eivät jakaudu tasaisesti.

Monelle globalisaatio näyttäytyy osattomuutta, eriarvoisuutta ja epävarmuutta aiheuttavana ilmiönä. Näiden seurauksena globalisaation poliittinen oikeutus on vaarassa. Tällä hetkellä enää 55 prosenttia eurooppalaisista pitää globalisaatiota mahdollisuutena ja 45 prosenttia jopa uhkana.

Populismin ja globalisaatiokritiikin nousu ovat aiheuttaneet myös perinteisille puolueille haasteen, miten ne kykenevät vastaamaan näihin aikamme suuriin ilmiöihin. Tyytymättömyydestä politiikkaan kertovat osaltaan myös Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi sekä Macronin presidentinvaalivoitto Ranskassa.

Molemmissa tapauksissa kansa näki parhaana vaihtoehtona perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolelta tulevan ehdokkaan.

Olisikin tärkeää, että Suomi ottaisi aktiivisen roolin globalisaation kielteisten vaikutusten torjunnassa.

Ensinnäkin globalisaation hyödyistä ja haitoista tarvitaan perusteellinen ja rehellinen analyysi, minkä lisäksi tarvitaan ohjelma seuraavaan globalisaation vaiheeseen. Tämä korjausliike tulisi saada myös EU:n poliittiseksi kärjeksi.

Kun maailma muuttuu nopeatahtisesti, vaaditaan politiikalta kotimaassakin enenevissä määrin ratkaisukeskeisyyttä ja yhteistyökykyä.

Ratkaisukeskeisyyden sijaan politiikka näyttäytyy helposti puolueiden välisenä kilpailuna, valtapeleinä ja vastakkaisten näkemysten tyrmäämisenä. Sen sijaan, että päättäjillä olisi yhteinen tavoite toimia Suomen eduksi, kuuluu poliittiseen retoriikkaan myös liian usein myös vastapuolen haukkumista.

Muun muassa tämän vuoksi kummastelen tapaa, jolla keskustasta ollaan useaan otteeseen eri poliitikkojen toimesta haukuttu viime vaalikautta ja sen hallituksia aikaansaamattomuudesta.

Tällä viime vaalikauden vähättelyllä on perusteltu nykyisen hallituksen tekemiä kipeitä säästöpäätöksiä. Kataisen hallituksen leimaaminen aikaansaamattomaksi ei kuitenkaan sisällä totuuspohjaa.

Se muun muassa sopeutti julkista taloutta yli 6 miljardilla eurolla, teki tulevaisuusinvestointeja niin liikenteeseen kuin tutkimukseenkin, kevensi yhteisöveroa 26,5 prosentista 20 prosenttiin ja teki osinkoverouudistuksen, laati ohjelman rakenteellisiksi uudistuksiksi sekä oli edistämässä kahta maltillista työmarkkinaratkaisua.

Retoriikka, jolla nykyisen hallituksen leikkauksia perustellaan edellisen hallituksen aikaansaamattomuudella edustaa juuri sellaista lyhytnäköistä retoriikkaa, joka rapauttaa politiikan luottamusta. Jokainen neljän vuoden välein vaihtuvista hallituksista ei voi keskittyä edeltäjänsä haukkumiseen.

Sitä paitsi uskoisin Sipilän hallituksen saavan arvostusta siitä, jos se antaisi avoimesti tunnustusta myös edeltäjilleen. Kansalaisten usko politiikkaan palautetaan puhumalla totta.