Keskustan suhde luonnon monimuotoisuuteen
Talonpoikaiskulttuuriin tiivistyy 12 000 vuoden kokemus viljelijöiden taistelusta entropiaa vastaan. Jos ette heti muista, mitä entropia tarkoittaa, muistutan, että termillä tarkoitetaan termodynamiikan toista pääsääntöä, jonka mukaan ”epäjärjestys maailmankaikkeudessa lisääntyy vääjäämättömästi”.
Aurinkokin on tämän universumin suurimman luonnonlain alainen, mutta ihmiskunnan kokemassa ajan mittakaavassa aurinko on uusiutuva, entropiaa vastaan toimiva, uusiutuva energialähde.
Lisäksi tiedämme, että maapallon elämää ylläpitävä järjestelmä hidastaa entropiaa.
Kun viljelijä taistelee paikallisesti entropiaa vastaan, hän seuraa ja imitoi ekosysteemiä, mutta tavalla, joka tuottaa ihmiselle kestävää saantoa, ylisukupolvisesti pysyvää tuottoa.
Talonpoikaisuus on eettisesti ryöstöviljelyn täyskieltoa sukutila-ajattelun puitteissa. Saarilla ja jokilaaksoissa häiriytymätön talonpoikaiskulttuuri johtaa n.s. kaksilapsijärjestelmään eli väestöpoliittisesti ekologiseen tasapainoon.
Tämän taistelun muotoja ovat esimerkiksi kesanto, lannoitus, kasvivuorottelu, viljelykierto, typensitojat, suojakasvien käyttö, karjan ja pellon yhteys, metsän ja pellon yhteys, mehiläiset pölyttäjinä, normaalimetsä eli tapa koota polttopuuta ja ainespuuta joka vuosi yhdeltä hehtaarilta, jos hallussasi on 100 hehtaaria metsää.
Talonpoikaisuus on filosofisesti sanoen orgaanisten prosessien arkkitehtuuria. Keskeisiä ilmiöitä ovat kierrot ja kiertoajat. Mutta koska kaiken elollisen kokonaisuus on aurinkoon perustuvaa ja bioottista, on kyse biotaloudesta.
Samalla tavalla kuin keskusta on opiskelemassa ilmastonmuutoksen torjuntaa, sen on opiskeltava luonnon monimuotoisuuden puolustajaksi.
Kaikki tämä tarkoittaa, että mikäli hyväksymme, että keskustaan poliittisena liikkeenä vaikuttaa yhtenä horisonttina talonpoikaiskulttuuri, ymmärtää nimenomaan keskustapuolue luonnon kestävän käytön idean.
Kestävä käyttö on ikään kuin koodattu sen tajuntaan. Tästä on myös pitkäaikaisia todisteita pohjoismaisten keskustapuolueiden ohjelmissa.
Mutta viljely tarkoittaa myöskin tuholaisiksi, taudeiksi ja rikkakasveiksi koettujen vaikuttajien poistamista sadon tuottamisen yhtälöstä. Toisin sanoen viljelijä optimoi – valistuneisuutensa puitteissa – kestävää tuottoa karsimalla viljellyn alueen muita lajeja.
Kulttuurisella tasolla tämä tarkoittaa, että luonnon monimuotoisuuden ymmärrys ei ole itsestään selvää. Jokamiehen oikeuteen kuuluva oikeus liikkua kaikkialla maastossa hiukan korjaa suhtautumista.
Mutta yleisesti voi sanoa, että maaseutuväestö ei nosta luonnon monimuotoisuutta luontosuhteen kärkeen. Toisin kuin kaupunkilainen, joka sunnuntairetkeilijänä ihailee ja ihmettelee silmät seljällään luonnon yksityiskohtia.
Erikoista on, että amerikkalaiset ympäristövaikuttajat Wendell Berry, Aldo Leopold ja jopa Lester G. Brown vetoavat eurooppalaiseen talonpoikaiskulttuuriin yrittäessään opastaa ihmisiä luonnon monimuotoisuuden tajuajiksi.
Esimerkiksi Berryn mukaan jokaisella maatilalla tulisi olla sukuperinnöksi koettu pyhä paikka, jossa luonto saisi olla sellaista kuin se on, ilman ihmisen väliintuloa.
Samalla tavalla kuin keskusta on opiskelemassa ilmastonmuutoksen torjuntaa, sen on opiskeltava luonnon monimuotoisuuden puolustajaksi. Kestävän käytön pohjalta argumentointi ei enää riitä.
Tämä uusi tietoisuusaskel voidaan nähdä osaksi uudistuvaa talonpoikaiskulttuuria. Pärjäävän poliittisen keskustalaisuuden osana se aivan on välttämätön.
Tällainen vaatii intellektuaalista työtä ja asioihin perehtymistä. Yksi keskustan tämän hetken ongelmista on, että ympäristöä koskevaa valmistelutyötä ei ole organisoitu.
Ja kun omaa ajatusta ei ole, päädytään siihen muiden kaivamaan ansaan: vastustamaan kaikkea vihreyttä! Tai siltä se ainakin näyttää…
