Keskustassa on taas tilaa
Politiikkaa on perinteisesti kuvattu janalla, jossa toisessa ääripäässä on vasemmisto, toisessa oikeisto. Ja janalla on tietenkin keskipiste, josta on yhtä pitkä matka sen molempiin päihin.
Jana on yksinkertainen – ja tiettyyn rajaan saakka käyttökelpoinen – työkalu politiikan ja puolueiden asemoinnissa. Sitä myös käytetään ahkerasti. Esimerkiksi keskusta haluaa ei-vasemmistolaisen Suomen johtavaksi puolueeksi, ilmoitti puheenjohtaja Annika Saarikko tammikuussa.
Puolueen oma, julkisesti ilmoitettu asemointi on mielenkiintoinen eikä taatusti ole tehty vahingossa.
Politiikan satunnaiselle tarkkailijalle se tarjoaa kaksi pohdittavaa määrittelyä, ei-vasemmistolaisen ja johtavan. Aloitan perkaamisen jälkimmäisestä.
Tavallinen sukankuluttaja mieltää politiikassa johtajuuden ja siitä puhumisen vallaksi ja sen käyttämiseksi. Se edellyttää voimaa, suomeksi sanottuna kansalta vaaleissa hankittua kannatusta.
Keskustan osalta se tarkoittaa ääniä ja prosentteja enemmän kuin toisilla ”ei-vasemmistolaisen Suomen” puolueilla.
Nykyisten gallupnumeroiden valossa moinen voi kuulostaa jopa uhoamiselta ja turhan puhumiselta, mutta herrahan ei kiellä suuria ajattelemasta.
Vai tarkoittaako keskusta johtamisella jotain muuta kuin suuruutta ja valtaa? Kenties kansalaisille tärkeitä asioita ja niillä johtamista?
Asemoinnin toinen osa, ei-vasemmistolainen, on puolueelta selkeä ilmoitus siitä, että keskusta on juntannut itsensä tukevasti poliittisen janan keskipisteeseen ja katsoo siitä oikealle, ei-vasemmistolaiseen, porvarilliseen tai oikeistolaiseen Suomeen.
Se on historiallisesti hyvin ymmärrettävää, siltä suunnaltahan Maalaisliitto-Keskusta on pääosin seulonut kannattajansa jo yli sata vuotta.
Toisaalta kannatuksen haalimisen näkökulmasta jyrkän rajan vetämiseen liittyy riskejä: keskustassa ja sen liepeillä on ihmisiä, joille asiat ja niiden hoitaminen ajavat yhden poliittisella janalla olevan pisteen yli ja ohi.
Keskustan tekemälle itsensä asemoinnille ja sen ilmoittamiselle on löydettävissä myös päivänpoliittisia perusteita, suoranaisia tarpeita.
Keskustan mukanaolo vasemmistojohtoisessa hallituksessa on ollut puolueelle alusta lähtien yhtä tuskaa, alati jatkuvaa Jaakobin painia.
Karsean vaalitappion jälkeen puolueelle ei ollut helppo lähteä hallitukseen eikä näkemäni mukaan myöskään siellä olla. Ruvella olevan puolueen tuskaa ovat lisänneet ”ei-vasemmistolaisen Suomen” poliittisen kentän kilpailijat kutsumalla keskustaa muun muassa vihervasemmistolaisen hallituksen apupuolueeksi.
Ja se sattuu, etenkin kun oma itsetunto ei ole aivan balanssissa.
Mukanaolo vasemmistojohtoisessa hallituksessa on ollut puolueelle alusta lähtien yhtä tuskaa.
Vaalimenestyksen tavoittelun näkökulmasta keskustan hakeutuminen takaisin kohti poliittista keskustaa voi osoittautua viisaaksi, jos kansalaiset löytävät myöhemmin sille katetta. Takana nimittäin ovat ajat, jolloin lähes kaikki puolueet pyrkivät kohti poliittista keskustaa, hakivat sieltä voimaa.
Nyt on toinen ääni kellossa. Nyky-Suomen ei-vasemmistolaisessa kentässä poliittinen virta vie oikealle niin, että heikompia hirvittää.
Perussuomalaisista on kuoriutunut yhä selkeämmin oikeistolainen puolue, jonka toimintaa on aika ajoin jopa vaikea sovittaa kansanvaltaiseen menoon ja meininkiin.
Kokoomus on siirtynyt Jyrki Kataisen ajoista selvästi oikealle. Myös osassa keskustaa tunnetaan viehtymystä heittäytyä perussuomalaisen oikeistopopulismin imuun, jos ei poliittisesti niin ainakin politiikan tekotapojen osalta.
Jos jossakin niin poliittisen kentän oikealla laidalla ahtaus siis lisääntyy, ei sinne kannata ehdoin tahdoin tunkea. Sen sijaan keskustassa on taas tilaa olla ja operoida. Sinne siis, mutta ei oma asemointi ja sen kertominen riitä.
Puolueen ajamat asiat on oltava ihmisten mielestä tärkeitä, ne on osattava kertoa heille mielenkiintoa ja ennen kaikkea luottamusta herättävällä tavalla.
Ei se sen vaikeampaa ole, ainakaan paperilla.
