Elä niin kuin opetat

Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko kiinnitti viikko sitten pidetyssä keskustan puoluevaltuuston kokouksessa huomiota politiikan käytöstapoihin. Puheenjohtaja kaipasi omilta joukoiltaan muun muassa rakentavaa ja suvaitsevaisuutta lisäävää puhekulttuuria.

Luin asiasta sunnuntaina aamiaispöydässä Helsingin Sanomista. Minua hymyilytti. Olin muutamaa päivää aiemmin puhumassa Tammelassa keskustalaisille viestinnästä. Oli mukava huomata, että viestimme eivät juuri poikenneet toisistaan. Huoli nykyisestä politiikan menosta ja meiningistä on uuden puheenjohtajan kanssa näköjään yhteinen.

Saarikko oli politiikkaa hetken aikaa sivusta seuranneena huomannut, ”miten luotaantyöntävältä meno aika ajoin näyttää”. Minäkin olen ollut politiikan tarkkailija jo pidemmän aikaa, lähes kymmenen vuotta. Taisin käyttää Tammelassa sanaa ”vastenmielinen” kuvatessani tuntojani samasta asiasta.

Tiedän, että emme ole Saarikon kanssa huolinemme kaksin. Asia nousee tämän tästä esiin, kun keskustelee ihmisten kanssa. Ryhtiliikettä kaivataan jokaisessa puolueessa, miksei muuallakin. Yhteiskunnallisessa keskustelussa jokainen räävitön, henkilöön käyvä, epäasiallinen puheenvuoro on liikaa.

Olen jo aikoja sitten yrittänyt elää niin kuin opetan. Kanssaihmisten tehtävä – tai pikemminkin oikeus – on arvioida onnistumistani viestinnän vaikealla saralla. Yritän pitää myös kynnyksen anteeksipyytämiselle matalana. Oikeutta kritiikin, välillä terävänkin, esittämiselle en kuitenkaan itseltäni epää. Se on kansalaisoikeus, mutta mielipide on esitettävä sivistyneesti.

Moukkamaiset puheenvuorot ovat yhteiskunnallisen viestinnän loppumattomassa ja alati kiihtyvässä virrassa helppo havaita. Kriteerit ihmisten välillä toki vaihtelevat, tuomarointi on lukijan tai kuulijan korvassa, mutta fiksu ihminen huomaa, koska hyvän ja huonon käytöksen raja on ylitetty.

Ajassamme on jo kotvan aikaa liikkunut aiheita, joissa asiallisen keskustelun käyminen etenkin sosiaalisessa mediassa on ylivoimaisen vaikeaa. Maahanmuutosta käytävään keskusteluun arka ihminen ei ole enää vuosiin koskenut pitkällä tikullakaan jo oman mielenrauhansa takia.

Toinen ihmismielen synkkiä syövereitä kiihdyttävä aihe on jostain kumman syystä susi. Poikkesin jokin aika sitten eräällä Facebookin susisivustolla. Kokemus oli vastenmielisyydessään valaiseva. En ihmettele, jos susiasioiden kanssa painivilla viranhoitajilla menee yöunet tai tulee itku silmään näitä ihmisten ”viisauksia” lukiessaan.

Herkkiä aiheita on muitakin. Ja jos se ei sellainen vielä ole, sosiaalinen media keskustelupalstoineen tarjoaa hedelmällisen alustan leipoa, vaikka metsänkasvatuksen menetelmistä, sävyltään tympeän, henkilöihin menevän sanailun.

Poliitikoille nämä ilkeilyn temmellyskentät ovat kuin hunajapurkki kontiolle. Mieli tekee osallistua, liikkuuhan näiden ympärillä iso joukko äänestäjiä. Pysyäkö kuivan asiallisena, tosiasioihin nojaavana asiapoliitikkona? Vai flirttailisiko sittenkin hieman silleen puolipopulistisesti kansan syvien rivien tuntojen tulkkina?

Poliitikolle tuhannen taalan, tai pikemminkin sadan äänen, kysymys. Näin poliittista omakuvaa, hienommin imagoa, kansalaisten silmissä piirretään.