Virkavalta ei ole kansanvaltaa
Joskus turhautuneiden kansalaisten kuulee sanovan, että ”nyt maahan tarvittaisiin virkamieshallitus”.
Etenkin näitä tuntoja tulee esiin, jos maata johtaa sisäisesti kovin hajanainen hallitus. Ajoittain muistellaan myös sitä, kuinka Kekkonen nimitti useitakin tällaisia virkamieshallituksia.
Samoin olen kuullut kommentteja, kuinka poliitikkoja ei tarvittaisi sotkemassa esim. uusien hyvinvointialueiden tai maakuntaliittojen asioita. Virkamiehet eli asiantuntijat vaan hoitaisivat asiat eikä menisi turhia kokouspalkkioitakaan.
Niin, miksei voisi olla virkistävää kokeilla taas sellaistakin hallitusta. Lapsuudestani muistan Levyraati-ohjelman vakiovieraan, violettihiuksisen Pirkko Liinamaan, joka oli viimeisen virkamieshallituksemme pääministerin, Keijo Liinamaan, leski.
Liinamaan hallitus toimi reilut viisi kuukautta vuoden 1975 jälkipuoliskolla, hoitaen maan asioita eduskuntavaalien ja ETYK-kokouksen päätösvaiheen ylitse. Sorsan hallitus oli hajonnut keskinäiseen riitelyyn eikä Kekkonen halunnut toimintakyvyttömäksi käyneen hallituksen jatkavan vaalien ylitse.
Käytännössä nämä virkamieshallitukset olivat kuitenkin lyhyiden siirtymäkausien hallituksia, jotka parhaimmillaan rauhoittivat puoluepoliittisia jännitehetkiä. Mitään suuria yhteiskunnallisia muutoksia ne eivät tehneet.
Ja politiikka on kuitenkin arvovalintoja ja arvopunnintoja. Aatteiden, ideologioiden – ja myös erilaisten intressien välisiä kamppailuja.
Suomen historia kertoo monista isänmaata tunnollisesti palvelleista, viimeiseen saakka virkansa velvoitteet tinkimättä täyttäneistä viranhaltijoista – vanhojen pitäjien kunnankirjureista ministeriöiden korkeisiin päällikkötehtäviin.
Tällaisilla viranhoitajilla ei ole kuitenkaan yleensä samanlaista suoraa kansan vaaleilla antamaa mandaattia kuin poliitikoilla. Eikä samanlaista vastuuta äänestäjille. Suurta valtaa he toki voivat käyttää – etenkin jos luottamushenkilöt eivät puolusta omaa tonttiaan.
Viime aikoina olemme saaneet kuulla valtiovarainministeriön viranhaltijoiden puolelta kovia linjauksia, miten maan asioita on ensi vaalikaudellakin hoidettava. Kylmää kyytiä on luvassa sieltä maakuntiin varmasti jatkossakin.
Silloin oli poliitikkoja, jotka uskalsivat tunnistaa kasvun näköalat maakunnissa ja toimia sen mukaisesti.
Mutta aina on olemassa vaihtoehto. Vaikeinakin aikoina. Kuinka tyhjänä olikaan valtion kassa silloin, kun esimerkiksi Oulun yliopistoa alettiin perustaa!
Olivatko maan keskushallinnon virkamiehet mielissään, kun Johannes Virolainen, Kerttu Saalasti ym. poliitikot ajoivat korkeakouluverkon hajasijoittamista? Mutta silloin oli poliitikkoja, jotka uskalsivat tunnistaa kasvun näköalat maakunnissa ja toimia sen mukaisesti.
Jos keskittäminen, jota keskushallinnossa pk-seudulla asuvien ja etenkin kokoomuslaisten (nykyään myös vihreiden) vaikuttajien toimesta usein niin mieluusti edistetään, olisi ratkaisu tämän maan ongelmiin, niin silloin voisi laittaa vaikka kaikki sotealueet HUS:n johdettavaksi ja yhdistää kaikki maakuntaliitot Helsingistä hoidettavaksi.
Mutta olisiko se Suomi sellainen, joka alkiolaisen, desentralistisen maailmankuvan mukaan olisi ihmiselle hyvä?
Politiikka on arvojen taistelua. Se vaatii joskus vääntöä myös virkamiesten ja niin sanottujen asiantuntijoiden näkemyksiä vastaan.
Sekin – ja juuri se – kuuluu demokratiaan.