Kremlin kasvattama Julia Kuokkanen kertoo, miksi venäläiset näkevät hyökkäyssodan "paikallisena konfliktina"

Venäjä

Helmikuun 24. päivä vuonna 2022 kaikki, mitä Julia Kuokkanen (o.s. Matjuhina) luuli olevansa ja mihin hän uskoi, särkyi palasiksi.

Elokuussa ilmestyneessä esikoiskirjassaan Kremlin kasvattama Kuokkanen kuvaa, miten hän ei olisi ikinä voinut kuvitella, että hänen oma kansansa hyökkäisi suvereeniin valtioon, tappaisi, kiduttaisi ja raiskaisi ukrainalaisia eivätkä hänen venäläiset sukulaisensa sitä tuomitsisi. Eivät edes hänen omat vanhempansa.

Moskovassa syntynyt, mutta jo 4-vuotiaana Suomeen muuttanut Kuokkanen omaksui vuosien mittaan länsimaisia arvoja ja tunsi paljon ikäisiään venäläisiä, jotka halusivat uskoa demokratiaan ja ihmisoikeuksiin.

– Meitä oli paljon. Ehkä se oli harhaanjohtava asia kohdallani, hän sanoo Hakunilan kartanon kahvilassa Vantaalla.

Hän ihmettelee edelleen, miten iso osa maailmasta uskoi viimeiseen asti, ettei tällaista hyökkäystä tapahtuisi Euroopassa.

Kuokkanen ehti itse elää Suomessa lähes 40 vuotta kantaen mukanaan monien sukupolvien mukana siirtyneitä rasitteita ja uskomuksia. Todellinen herätys tapahtui vasta sodan sytyttyä.

Kuokkanen yritti selittää sukulaisilleen yhä uudelleen, että kyseessä on imperialistinen sota, ukrainalaisten kansanmurha. Turhaan.

”Vastaukseksi kuulin: Ukraina kuuluu slaavilaisten kansojen, Valko-Venäjän ja Ukrainan, veljeskuntaan, jota yhdistää ortodoksinen usko. Jos he eivät liity vapaaehtoisesti – me autamme heitä väkisin, he jatkoivat ylimielisesti”, Kuokkanen kirjoittaa kirjassaan.

Lopulta Kuokkanen ymmärsi, ettei ollut mitään keinoa muuttaa heidän mieltään. Hän ei hyväksy vanhempiensa ajattelua, eivätkä he hänen.

– Jos vastustan sotaa, vastustan koko Venäjää, hän kuvaa vanhempiensa näkemystä.

– Äitini oli hyvin pettynyt siihen, että valitsin toisen puolen. Moraalinen kuilu tuli väliimme, se korostui sodan myötä.

Kuokkanen haluaa kuitenkin pitää yhteyttä vanhempiinsa, sillä rakkaus on jäljellä. Sodasta he eivät juurikaan puhu.

– Meillä on kuitenkin vielä välit, mikä on aika hienoa, hän sanoo.

”Järkeä ei yksinkertaisesti voi puhua ihmiselle, tai kansakunnalle, joka on niin kauttaaltaan kieltämisen vankina. Menneisyys on muovannut heidän käsityksensä, vääntänyt todellisuuden ja ympäröivät ihmiset joksikin tunnistamattomaksi.”

Kuokkanen tunsi suurta häpeää ja ahdistusta Venäjän hyökkäyksestä ja alkoi kirjoittaa ylös ajatuksiaan. Muistiinpanoja oli kertynyt kahden vuoden ajalta, kun hänestä alkoi tuntua, että tekstistä voisi syntyä kirja.

– Ajattelin, että kerron omaa historiaani ja reflektoin, ja sitten se on siinä, Kuokkanen kertoo.

Hänen muistelmateoksestaan tuli kuitenkin syksyn puhutuimpia kirjatapauksia.

Miksi venäläiset toimivat kuten toimivat, miksi he tukevat presidentti Vladimir Putinia hyökkäyssodassa? Se kiinnostaa suomalaisia, ja se kiinnosti myös Julia Kuokkasta itseään, vaikka hän kasvoi neuvostoeliittiin kuuluneen perheen lapsena.

Auktoriteettiusko ja väkivallan normalisoituminen ovat Venäjällä sekä opittuja että periytyneitä asioita.

Kuokkanen kuuli lapsena usein, kuinka ”Venäjä voi selviytyä vain vahvan johtajan alaisuudessa, koska kansa ei tiedä, mikä sille itselleen tai maalle on parasta”.

Tutkimustyönsä aikana Kuokkanen huomasi, että seitsemänkymmenen neuvostovallan vuoden aikana tapahtuneista kauheuksista kuten teloituksista, nälänhädästä ja pakkotyöstä vaiettiin usein siksi, että irtautuminen edellisestä sukupolvesta, ”järjestelmän hylkiöistä”, auttoi menestymään neuvostoyhteiskunnassa.

– Neuvostoliiton aikana tapahtuneet asiat on lakaistu maton alle, on vain menty eteenpäin. Vahva lojaalisuus ja imperialistinen ajattelutapa ovat erittäin vahvoja edelleen. Kaikki se vaikuttaa ihmisen ajatteluun ja käytökseen.

Kuokkasen perhe ja suku olivat neuvostoyhteiskunnalle uskollisia kansalaisia. Kuokkasen molemmat isoisät olivat KGB-upseereita.

Suku eli yltäkylläisesti samaan aikaan, kun kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Elämä oli liian mukavaa kyseenalaistettavaksi.

Neuvostoaikana vain harvat saivat matkustaa ulkomaille, mutta Julia Kuokkasen perhe kuului tähän pieneen piiriin. Vuonna 1987 hänen isänsä sai töitä öljy-yhtiö Teboilista ja perhe muutti Helsingin Kaivopuistoon Neuvostoliiton suurlähetystön lähelle.

Venäläiset elivät eristyksissä Neuvostoliiton hajoamiseen saakka, kosketusta länsimaailmaan piti välttää.

Julia Kuokkanen kävi veljensä kanssa venäläistä koulua, jossa kasvatettiin muun muassa tulevia neuvostodiplomaatteja. Koulussa ylistettiin Vladimir Leniniä ja Josif Stalinia, kansallislaulu laulettiin joka tilaisuudessa.

Neuvostoliiton romahduksen aikaan Julia oli 11-vuotias. Uusi tilanne vei hänen ruotsinkieliseen kouluun, jota puolestaan kävivät vauraat suomenruotsalaiset. Julia oli koulun ensimmäinen ulkomaalainen.

Kulttuurien yhteentörmäystä ei voinut välttää, kun kieltä myöten kaikki oli uutta ja outoa. Julia tasapainotteli kahden maailman välissä.

Hän muistaa äitinsä raivostuneen siitä, miten ”lyhyenä ja merkityksettömänä” Neuvostoliiton roolia kuvattiin historian oppikirjassa, kun aiheena oli toinen maailmansota. Äitinsä vaatimuksesta Julia nousi luokan eteen ja piti palopuheen Neuvostoliiton kansan sankaruudesta ”suuressa isänmaallisessa sodassa”.

Julia Kuokkasen isä palasi Venäjälle vuonna 2001, äiti seurasi perässä kymmenen vuotta myöhemmin. Kuokkasen mielestä on yhä hämmästyttävää, että hänen vanhempansa halusivat palata Venäjälle niin monen vuoden jälkeen. Syitä oli monia, kuten se, että he eivät koskaan todella sopeutuneet Suomeen.

”Hiljalleen Putinin Venäjä auttoi heitä saamaan takaisin kadotetun merkityksensä ja yhteenkuuluvuuden tunteensa.”

Myös Teboilit menivät Suomessa kiinni viime vuoden lopussa.

– Se oli sellainen kaari. Siitä se alkoi, ja sitten se sulkeutui.

Julia Kuokkanen asuu Vantaalla, perheeseen kuuluvat aviomies Jasi Kuokkanen sekä kolme lasta. Jasi Kuokkanen on vaikuttanut keskustan politiikassa ja muun muassa Uudenmaan piirin puheenjohtajana.

Pari tapasi helsinkiläisessä baarissa ja muutti yhteen, kun Julia oli 19-vuotias. Jasin oli kuitenkin läpäistävä tulevan vaimonsa sukulaisten tiukat testit Moskovassa.

”Ilma oli sakeana jännityksestä, kun suuntasimme Gorkin puistoon, kaupungin sydämessä sijaitsevaan ikoniseen huvipuistoon. Siellä meidän oli määrä tavata isovanhempani: deda Ljonja, entinen KGB:n kenraali, ja baba Sveta, Homo sovieticuksen perikuva. Molemmat suhtautuivat epäluuloisesti kaikkeen, mikä etäisestikään tuoksui länneltä. Juuri heihin Jasin piti tehdä vaikutus. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, kun tukka on kuin pörröinen kiharapilvi ja housut roikkuvat polvitaipeissa.”

Isovanhemmat eivät peitelleet välinpitämättömyyttään. Tilanne sai uuden käänteen, kun juuri armeijasta päässyt Jasi meni huvipuistossa ampumakojulle ja tarttui kivääriin. Pienet maalitaulut alkoivat pyöriä.

”Hän osui kaikkiin ja voitti palkinnoksi vaaleanpunaisen nallen. Vilkaisin olkani yli isoisäni kasvoihin ja huomasin, kuinka hänen kulmakarvansa kohosivat hitaasti. Ja niin absurdilta kuin se kuulostaakin, Jasin ampumataito teki vaikutuksen, joka muutti heidän välisensä viestinnän suunnan täysin.”

– Se oli uskomaton tilanne. Isoisäni katsoi, että ohhoh, taitaa olla hyvä mies, kun osaa ampua, Julia Kuokkanen nauraa.

Tapaus kertoo toisaalta traagisella tavalla siitä, että sukupuoliroolit ovat Venäjällä ahtaita.

– Miehen pitäisi olla tietynlainen, kova ja vahva, auktoritäärinen perheen pää.

Kuokkasen äidinäiti syntyi Ukrainan Odessassa vuonna 1937. Hän oli vankkumaton neuvostoimperialisti, joka kieltäytyi tunnustamasta eroja neuvostokansojen välillä.

Kuokkasen mukaan Venäjä kokee, ettei Euroopan olisi pitänyt puuttua siihen, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

– He näkevät sodan paikallisena konfliktina, joka pitäisi selvittää veljesten välillä, hän sanoo.

Julia Kuokkasen mielestä jälkikäteen ajateltuna on selvää, että lännen olisi pitänyt reagoida kovemmin jo siihen, kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014.

– Se olisi ehkä vähentänyt rohkeutta seuraaviin askeleisiin.

Julia Kuokkanen opiskeli sosiaalityöntekijäksi Helsingin yliopistossa. Hän työskentelee nykyisin Lastensuojelun Keskusliiton erityisasiantuntijana.

Kuokkanen tietää kansainvälisten järjestöjen kautta myös Venäjän kaappaamien ukrainalaislasten tilanteesta, vaikka ei itse teekään suoraan töitä asian parissa.

Kymmeniä tuhansia lapsia on kaapattu sodan aikana Venäjälle. Ensin heitä vietiin lastenkodeista, mutta myöhemmin suoraan perheistä. Vanhemmille valehdeltiin, että lapset viedään väliaikaisesti turvaan sodan keskeltä. Heitä ei koskaan palautettu.

– Mitä pidempään lapset ovat siellä, sitä vaikeammaksi tilanne muuttuu. Monet ovat kasvaneet jo aikuisiksi ja heidät on vahvasti aivopesty Venäjän ideologiaan. He eivät välttämättä edes ajattele lähtevänsä takaisin Ukrainaan, Kuokkanen kertoo.

– Lapsia on Siperiassa saakka, todella kaukana Ukrainasta ja juuristaan.

Julia Kuokkanen kertoo lasten lohduttomasta tulevaisuudesta myös kirjassaan.

”Aika ei ole heidän puolellaan, sillä tuhoa tapahtuu joka sekunti. Neljän sotavuoden jälkeen nuorimmat eivät enää muista menneisyyttään. Monien nimet on muutettu sen jälkeen, kun heidät on adoptoitu laittomasti venäläisperheisiin. Vanhemmat lapset pakotetaan venäläisiin kouluihin ja alistetaan militaristiselle, isänmaalliselle kasvatukselle. Heidät pakotetaan laulamaan Venäjän kansallislaulua, pukeutumaan sotilasasuihin ja osallistumaan sotaharjoituksiin. Osa heistä on löytynyt kuolleina taistelukentältä, taisteltuaan omaa kansaansa vastaan.”

Kuokkasen mukaan lasten saaminen takaisin on äärimmäisen vaikeaa, sillä valtava koneisto peittelee jälkiä.

– Venäjä ei jaa edes listoja siitä, keitä sinne on viety.

Ukrainan sodassa on kuollut satoja tuhansia venäläisiä sotilaita. Helsingin Sanomat kertoi äskettäin, että tuoreen tietomurron mukaan rintamalla kuolleita on jopa 400 000.

Naisten mielenilmauksia sotaa vastaan on nähty jonkin verran, mutta Putinin Venäjä on myös hyvä tukahduttamaan niitä. Ihmisten ei anneta verkostoitua, järjestäytymistä ja yhteydenpitoa rajoitetaan, Kuokkanen kertoo.

– Toisaalta sotilaille ja heidän perheilleen annetaan valtavia rahoja rintamalle lähtemisestä tai mahdollisesta kuolemasta. Sellaisia rahoja joissain pikkukylissä ei ole nähty ikinä.

Kuokkanen korostaa, että sodan voittaminen on venäläisille hyvin tärkeää.

– Heille puhutaan koko ajan siitä, että jos Venäjä häviää sodan, niin se on eksistentiaalinen uhka koko kansakunnalle.

Julia Kuokkanen katsoo, että venäläisen ideologian kyseenalaistaminen veisi etenkin vanhempien sukupolvien elämältä koko pohjan. Hän haluaa silti uskoa, että toivo on uusissa sukupolvissa.

– Neuvostoliitto oli vielä suljetumpi yhteiskunta, mutta sielläkin eli ihmisiä, jotka sen kyseenalaistivat, Kuokkanen sanoo.

”Kukaan ei uskonut, että Neuvostoliitto romahtaisi silmänräpäyksessä. Ja silti kaikkien odotukset ylittyivät.”