Olympialaista nostalgiahuumaa
Pian on taas olympialaisten aika. Tällä kertaa talvikisat järjestetään Kiinan kansantasavallan pääkaupungissa Pekingissä.
Jotta päättymättömältä tuntuvan koronapandemian kanssa ei olisi tarpeeksi vaivaa, puhutaan olympialaisten ympärillä myös ilmansaasteista, ihmisoikeuksista ja monista muista isäntämaa Kiinaa koskettavista ongelmista. Mahdollisia boikotteja, väärinkäytöksiä ja dopingepäilyjä unohtamatta.
Niin tietysti pitääkin puhua. Olympialaiset ja muut suuret kansainväliset urheilukilpailut ovat tänä päivänä myös merkittävä osa maailmanpoliittista propagandataistelua.
Kriittiset puheenvuorot yleensä vähenevät mediassa, mitä lähemmäs h-hetkeä tullaan. Kisojen aikana puhutaan enimmäkseen itse pääasiasta eli urheilusta. Spekuloidaan kokoonpanoilla ja kunnonajoitusten onnistumisilla sekä käydään läpi potentiaalisia mitaliodotuksia.
Itse henkilökohtaisesti muistan talviolympialaiset lähinnä urheilullisista kohokohdista, en niinkään niiden ympärillä velloneesta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Vai käytiinkö kisojen tiimoilta ylipäätään maailmanpoliittista polemiikkia silloin ennen vanhaan? Ei ainakaan samalla volyymilla kuin nykyään.
Olympialaiset talvikisat pystyttiin aiemmin järjestämään pienemmilläkin paikkakunnilla. Kuten esimerkiksi 1968 Grenoblessa, mistä omat ensimmäiset hatarat muistikuvani ovat.
Vuoden 1972 Sapporon kisojen pohjoismaiset hiihtolajit järjestettiin Suomen aikaa yöllä. Koululainen halusi säilyttää jännityksen aamun koostelähetykseen panttaamalla tulosten katsomista etukäteen. Silloin se onnistui, nykyisessä mediamaailmassa tuskin.
Innsbruckin 1976 olympialaisten aikoihin oli yleinen käytäntö, että tärkeimpien hiihtolähetysten aikaan kyläkoulussa kokoonnuttiin keskellä päivää yhteen luokkaan kisaa katsomaan. Miesten viestikulta Venäjän siderikkoineen ei unohdu. Silloin puhuttiin yhteisöllisyydestä, nykyään jokainen katsoo kisat omasta kännykästä. Jos sattuu kiinnostamaan.
Yhteinen kansallinen kiroushetki koettiin puolestaan Lake Placidissa 1980, kun Thomas Wassberg ylitti maalilinjan sen kuuluisan sadasosan Juha Mietoa nopeampana. Pentti Salmen ja Juha Jokisen voivottelut tv-ruudussa ovat suomalaista urheiluhistoriaa siinä kuin itse kilpailukin.
Samainen Salmi puolestaan lausui 1984 Sarajevossa Marja-Liisa Kirvesniemen (silloin vielä Hämäläinen) tuupertuessa kultahiihdon jälkeen maahan: ”Katsokaa, hän antoi kaikkensa”. Selostajan eläytyvä äänensävy kaikuu vielä tänä päivänäkin mielissä, kun vastaava tilanne tulee eteen.
Edellä kuvattu on vain suppea henkilökohtainen esimerkki omista nostalgiamuistoista. Mutta samalla muistutus siitä, että olympialaisilla on yhä 2020-luvullakin edelleen väliä. Ja oma erityinen statuksensa. Aikana jolloin maailmancupia ja muita ”toureja” tulee tv-ruudusta lähes joka viikonloppu.
Pohjoismaiset hiihtolajit ovat olympiatasolla edelleen se magneetti, joka vangitsee suomalaisia eniten ruutujen ääreen ja luo uusia kulttihahmoja sekä sankaritarinoita. Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen parisprintti Sotshissa 2014 muistetaan kultahuuman lisäksi ”saksalaisen kaatumisesta” tai kommentaattori Reijo Jylhän ikimuistoisesta radioreferaatista loppumetrien euforisine kirkumisineen.
Maailma muuttuu ja suurvaltapoliittiset voimasuhteet voivat keikahtaa moneen kertaan yhden olympiadin aikana, mutta yksi asia säilyy ainakin allekirjoittaneen mielissä. Nimittäin olympiamuistot ja tarinat kautta vuosikymmenten. Toivottavasti Pekingissä saadaan klassikkokokoelmaan lisää aineksia.