Reppuun laitettiin ruisleipä, ja sitten piti jo mennä – Ester Vaara joutui jättämään kotinsa kahdesti sota-aikana
Reppu selässä tuntui painavalta. Ester Vaara (os. Saromaa) oli alle viiden vuoden ikäinen.
Reppuun oli laitettu ruisleipä, ja pian pitikin jo mennä. Ympärillä oli kiirettä ja hälinää. Talvisota oli syttynyt, ja Vaaran lapsuudenperhe oli lähdössä evakkoon.
Kotikylä Mantsinsaaressa Karjalassa täytyi jättää.
Paljoa Vaara ei lähdöstä muista. Vanhemmat ottivat pienille hartioille liian painavan repun. Kohta oltiin jo junassa.
Härkävaunuun oli rakennettu lavereita kerroksittain. Vaara muistaa istuneensa ylemmällä laverilla äidin ja pikkuvauvan kanssa. Alemmalla laverilla joku mies poltti tupakkaa. Vaaralla teki kovasti mieli hieman jalalla tökkäistä miestä.
– Pitkään mietin, että uskallanko laittaa jalan sinne. Lopulta laitoin. Se on jotenkin jäänyt mieleen, Vaara nauraa.
Jossain vaiheessa matkaa piti vaihtaa junaa. Äiti otti vauvan syliin ja käski Vaaran pitää takinliepeestä kiinni. Ihmisiä tuli ja meni, äiti otti muutaman juoksuaskeleen. Yhtäkkiä Vaara huomasi, ettei takinlievettä enää tunnu kädessä ja äiti on kadonnut.
– Itkin ja huusin. Lopulta lähdin juoksemaan eteenpäin, ja äiti onneksi löytyi. Mutta se on minulla vieläkin sellaisena kauhuna mielessä, että kadotin ainoan turvan. Vieläkin meinaa itku tulla, kun muistelen sitä.
Marraskuussa 1939 syttynyt talvisota oli katkaissut arjen, josta Vaaralla on vain turvallisia muistikuvia.
Mantsinsaari sijaitsi Laatokalla aivan Salmin kylän edustalla.
Vaaran isä työskenteli Mantsinsaaren ortodoksikirkossa kanttorina. Vaara oli perheen kuudesta lapsesta neljäs.
Perheellä oli omakotitalo, jonka ympärillä kasvoi puutarha. Pihassa oli marjapensaita, kirsikkapensaita ja kasvimaa. Hieman kauempana oli vähän peltojakin.
Vaara muistaa aikuisten puhuneen jostain huolestuttavasta. Lapsi ei kuitenkaan osannut sitä pelätä.
Sitten äiti kertoi, että nyt täytyy lähteä evakkoon. “Pääsemmekö taivaaseen, jos emme lähde,” Vaara oli kysynyt heti.
– Äiti vastasi siihen epävarmalla ja ajatuksissaan olevalla äänellä, että kyllä me varmaan pääsemme. Minä sitten sanoin, että no ei meidän sitten kannata mihinkään lähteä, jos kerran taivaaseen päästään.
– Tuo keskustelu osoittaa, että varmaan minä jotenkin silti tiedostin, että sotaan liittyy kuolema ja meidänkin elämä voi päättyä siihen.
Juna kuljetti perheen Jyväskylään, sieltä he suuntasivat Leppävirralle.
Talvisota päättyi maaliskuussa 1940. Rauhansopimuksessa Karjala menetettiin ja koti Mantsinsaaressa jäi Neuvostoliitolle.
Vaaran lapsuudenperhe muutti Oulun lähelle Kelloon. Siellä hän aloitti myös koulutiensä.
Reilua vuotta myöhemmin kesällä 1941 syttyi uusi sota.
Saksan rinnalla hyökännyt Suomi valloitti jatkosodassa menettämiään alueita nopeasti takaisin. Vaaran lapsuudenperhekin pääsi palaamaan Mantsinsaareen, luultavasti vuonna 1942.
Sota oli tuhonnut monia taloja, mutta kotitalo oli edelleen pystyssä. Vaara muistaa sen, että Neuvostoliiton joukkojen jäljiltä koti oli sotkuinen. Huonekaluja ja muuta tavaraa oli viety. Ensin pitikin siivota ja koota kasaan se, mitä sattui löytymään.
– Siinä sitten jatkettiin elämää. Olimme valtavan iloisia, että olimme päässeet takaisin kotiin. Se tuntui hyvältä, että elämä oli taas normaalia: ruuanlaittoa ja kaikkea mitä nyt elämään kuuluu.
Sota oli kuitenkin läsnä. Tykkien jylinä kuului toisinaan kotiin asti. Joskus aivan kodin yläpuolelta lensi Neuvostoliiton pommikoneita.
– Muistan, että usein pelotti. Silti me vain elimme siellä niin kauan, että meidät pakotettiin lähtemään.
Käsky lähteä tuli taas kesällä 1944, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys pakotti suomalaisia perääntymään.
Vaara muistaa, että kaksi sotilasta tuli sanomaan, minne kaikkien tulee kokoontua. Mukaan sai ottaa vain sen, mitä jaksoi kantaa.
– Lähes kaikki piti jättää, eihän sitä paljoa jaksettu kantaa.
Kerran menetetty ja uudelleen ehostettu koti jäi taas. Tilanteen kohtalokkuutta tai lopullisuutta ei lapsi kuitenkaan ymmärtänyt ajatella.
– Ei siinä tilanteessa osattu kodin menetystä surra muutenkaan. Äidillä tuntui olevan eniten mielessä vain se, että perheen on äkkiä päästävä alueelta pois, turvaan.
Vaara kulki muiden mukana sinne, minne käskettiin. Kohta oltiin taas junassa. Härkävaunujen ovet olivat auki, mutta lapsia kiellettiin menemästä oviaukkoon, sillä junan liikahtaessa ovet saattaisivat paiskautua kiinni itsestään. Jonkun kerrottiin kuolleen sillä tavalla.
Sitten junan yläpuolelle tulivat Neuvostoliiton lentokoneet. Vaara ei siitäkään paljoa muista. Vain sen, että junien päälle tarkoitettu pommi putosi läheiseen järveen ja teki valtavan läiskähdyksen.
– Lapsi ei onneksi ymmärtänyt senkään tilanteen vakavuutta. Jos pommi olisi pudonnut asemalle, olisimme varmasti kaikki kuolleet. Sen kyllä muistan, että aikuiset päivittelivät tapausta pitkään.
– Ehkä se on helpotus, että olen ollut sota-aikana niin pieni. Lapselle riittää se, että äiti on lähellä. Se tuntuu turvalliselta, vaikka mitä tapahtuisi.
Tällä kertaa juna vei Vaaran lapsuudenperheen Tervoon Pohjois-Savoon. Perhe asettui sikäläiseen kanttorilaan asumaan.
Jatkosodan viimeisenä vuotena Vaara lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin.
Rintaan laitettiin nimilappu, sitten matka alkoi. Ruotsissa lapset koottiin koululle, josta heidät jaettiin perheisiin.
Vaaran otti hoteisiinsa mukava Anderssonin perhe, joilla oli maatila Herrestadissa Götanmaalla. Perheen neljä lasta olivat jo hieman vanhempia. Vaara sai paljon huomiota. Hän kävi Ruotsissa koulua ja oppi kielen.
Elämä länsinaapurissa oli Vaaran mukaan kaikin tavoin mukavaa ja antoisaa aikaa.
– Totta kai minulla välillä tuli ikävä äitiä, kun muistin, miten äiti kävelee Tervossa saunalle päin. En kuitenkaan näyttänyt ikävääni Ruotsin vanhemmille, vaan itkin yksin. Mutta ei minulla mitään hätää ollut.
Kun jatkosota loppui, Vaara lähetettiin takaisin Suomeen. Isä oli tytärtään vastassa Kuopion asemalla. Sieltä jatkettiin linja-autolla Tervoon.
Vaara huomasi kadottaneensa suomen kielen kokonaan. Kun hän yritti isää ilahduttaakseen sanoa edes jotain suomeksi, suusta pääsi vain “titta, där kommer en bil”.
Kotona Vaaralle annettiin kalakeittoa ja käteen ojennettiin vain lusikka. Se tuntui oudolta, sillä Ruotsissa hän oli tottunut syömään haarukalla ja veitsellä kauniisti katetuista pöydistä. Kaikki puute ja köyhyys Suomessa hämmästytti.
Tilanne ei kuitenkaan Vaaran mukaan nostattanut muilta ikäviä kommentteja. Perheenjäsenet yrittivät auttaa, että tyttö taas kotiutuisi. Suomen kieli palasikin takaisin melko pian.
– Aikanaan menin Suomessa keskikouluun ja huomasin, ettei minun tarvinnut paljoa opiskella ruotsia, sillä se taito oli säilynyt.
Tervosta Vaaran lapsuudenperhe muutti taas Kelloon. Sieltä he saivat pika-asutustilan.
Elämä jatkui. Sodan vuodet häipyivät hiljalleen taka-alalle, haalenivat muistoista sivummalle. Uusi koti ja uusi asuinseutu alkoivat tuntua entistä enemmän kodilta.
Vaara kävi koulut ja aikuistui. Mielessä tuntui kuitenkin toisinaan jokin kaipaus. Erityisesti se tuli vastaan unissa, joissa Vaara tahtoi kovasti kotiin Mantsinsaareen.
Kaipaus kuitenkin loppui 1990-luvun loppupuolella, kun Vaara pääsi käymään rajantakaisessa Karjalassa entisillä kotisijoillaan.
– Mikään ei ollut enää kuten ennen. Talo oli romahtanut, kaikki oli erilaista.
Tuli selväksi, että kaipaus ja todellinen maailma ovat kaksi eri asiaa.
– Olin tyytyväinen, että olen elänyt elämäni Oulussa.
Vaaran äiti puhui usein itsestään siirtolaisena. Se kertoo Vaaran mukaan siitä, että jonkinlainen evakkouden jälki vanhemmissa varmasti asui aina. Mutta suurta kaipuun kipua Vaara ei muista vanhempiensa kokeneen – ainakaan he eivät sellaisesta puhuneet.
– Elämä oli siellä, missä kulloinkin oltiin. Vanhempani eivät koskaan päässeet käymään uudestaan Karjalassa. Heidät on haudattu Haukiputaalle.
Karjalaisuutta Vaara ei kuitenkaan koe menettäneensä. Sen hän sanoo asuvan aina hänen sydämessään. Yksi merkki siitä on kodin seiniä koristavat ikonirivistöt, jotka Vaara on itse maalannut.
– Meille karjalaisille Suomen itsenäisyydellä on hyvin syvällinen merkitys, sillä me tiedämme, kuinka hiuskarvan varassa se joskus voi olla.