Onko ihminen muuttumassa kaupunkiemme kylmäksi ja tunteettomaksi betonilohkareeksi?
Onko nykyisen tehoajattelun syytä se, että uusi sukupolvi on etääntynyt luonnosta?
Puiden kaatamisesta kaupungeissamme on rakentamisen myötä on tullut normaali ilmiö. Puiden ja lähiluonnon merkitystä ei ymmärretä ihmisen mielenterveyteen ja yleiseen hyvinvointiin vaikuttavana tekijänä.
Näin helteiden aikaan on tullut varsin hyvin huomattua puiden varjostava merkitys, kuinka ihmiset ovat hakeutuneet hellettä pakoon puiden suojaan. Kaupungit ovat pikkuhiljaa muuttumassa paahtavan kuumiksi sulatusuuneiksi, josta ihminen kärsii.
Kaupungeissa ei myöskään enää ole virkistäviä vesikeitaita ihmisten olon helpottamiseksi. Myös paljaan taivaan alla olevat rakennukset tasakattoineen ilman puiden suojaa lämmittävät rakennuksia ihmisille kestämättömän kuumiksi.
Onneksi sähköntuotanto vielä toimii, niin voimme hankkia asuntoihimme viilentäviä laitteita. Mutta mitä tekevät lapset kaupungeissa, joissa on vain ahtaasti rakennettuja taloja vieri vieressä, eikä luontoa juurikaan ympärillä? Minkälaisen luontosuhteen haluamme lapsillemme kaupungeissamme rakentaa?
Ovatko arkkitehdit ja kaupunkiemme suunnittelijat huomioineet ilmastonmuutoksen vaikutuksia rakentamisessa? Eikö heidän tarvitse kehittää asuntoja ympäristömme tilan muutokset huomioiden?
Onko arkkitehdeilla ja kaupunkisuunnittelijoilla yksinoikeus vähentää arvokasta luontoamme rakentamisen tieltä? Ketkä sellaisissa kaupungeissa viihtyvät, joista viedään luonnon virkistävät keitaat ulottuviltamme? Mistä lapsemme ammentavat kaupungeissa luontokokemuksensa? Minkälaisia ihmisiä näistä kylmistä ja täysin vailla tunnetta rakennetuista betonilähiöissä asuvista ihmisistä tulee?
Onneksi me voimme aina muuttaa maaseudulle.
Birgitta Wulf
Kerava