Essee: Kun kriittinen kansalaisuus vahvistuu, virta vie valtavirtapuolueista politiikan äärilaidoille

Ranskalainen arvostettu politiikan tutkimuslaitos CEVIPOFF (2014) julkaisi kaksitoista vuotta sitten kiinnostavan tutkimuksen ranskalaisen demokratian silloisesta tilasta. Tutkimuksen esiin nostamat ongelmat ja ilmiöt eivät ole rajoittuneet pelkästään Ranskaan, vaan ne koskevat käytännössä kaikkia länsimaisia demokratioita myös reilu vuosikymmen myöhemmin.

Tutkimuksen mukaan demokratian ongelmana ei ollut ole enää yksinomaan kansalaisten passiivisuus. Pikemminkin länsimaisissa demokratioissa on vahvistunut uudenlainen kriittinen kansalaisuus, jolle on ominaista kasvava epäluottamus poliittisia instituutioita, puolueita ja poliittisia eliittejä kohtaan.

Siten kansalaiset eivät välttämättä ole vetäytyneet politiikasta, vaan heidän suhteensa politiikkaan on muuttunut. He arvioivat vallankäyttäjiä entistä kriittisemmin, kyseenalaistavat perinteisiä poliittisia välitysmekanismeja ja vaativat suorempaa vaikutusvaltaa.

Tässä kehityskuvassa erityisen suurta merkitystä ovat näytelleet myös teknologinen kehitys, digitalisaatio ja sosiaalinen media. Internetin myötä myös tiedon monopolit ovat murtuneet, jonka seurauksena kaikki saatavilla oleva tieto, oli se tutkimustietoa tai tilastoja on saman aikaisesti saatavilla jokaiselle ja kaikkialla.

Yhtä lailla viestinnän uudet muodot kuten podcastit ja tubettaminen ovat haastaneet perinteisen lineaarisen television sitä hallinnoineet yhtiöt.

TIEDON MONOPOLIN MURTUMINEN HAASTAA POLIITIKON MUTTA MYÖS KANSALAISEN

Edellä mainituista syistä johtuen poliitikot eivät voi enää esiintyä tiedollisina auktoriteetteina vedoten institutionaaliseen asemaansa vallan käyttäjinä. Tämä korostuu erityisesti tilanteissa, joissa heillä ei ole kulloiseenkin aiheeseen liittyvää todellista osaamista ja tietämystä.

Digitaalisen toimintaympäristön myötä uutinen tietojen vääristelystä ja pahimmillaan valehtelusta leviää kulovalkean tavoin kaikkialle ja se voi tuhota jopa pahimmillaan jopa poliitikon uskottavuuden ja uran.

Samalla tiedon demokratisoitumiseen sisältyy kuitenkin paradoksi: tiedollisen auktoriteetin murtuminen ei automaattisesti johda paremmin informoituun kansalaisuuteen.

Valeuutiset ja tiedon manipulointi algoritmien muodossa ovat olleet jo pitkään globaali ongelma, jonka ratkaisemiseen on vaikeaa löytää patenttiratkaisua. Kun perinteiset tiedon portinvartijat menettävät asemansa, niiden rinnalle syntyy valtava määrä kilpailevia tiedonlähteitä, joiden luotettavuus voi vaihdella hyvinkin jyrkästi.

Siten digitalisaatio on samanaikaisesti vahvistanut kansalaisten mahdollisuuksia kontrolloida vallankäyttäjiä ja heikentänyt yhteistä käsitystä siitä, mikä voidaan hyväksyä ja millä perusteella luotettavaksi tiedoksi.

KRIITTISEN KANSALAISUUDEN KÄSITE HAASTAA PERINTEISEN DEMOKRATIAN

Ranskalainen politiikan tutkija Pierre Rosanvallon (2006) on kuvannut demokratian muutosprosessia käsitteellä vastademokratia.

Demokratia ei hänen mukaansa rajoitu enää vaaleihin ja kansalaisten edustajien valitsemiseen, vaan sen rinnalle on kehittynyt epäluottamuksen, valvonnan ja vastustamisen muotoja. Kansalaiset valvovat vallankäyttäjiä, arvioivat heidän toimintaansa ja pyrkivät estämään niiden päätöksiä, joita eivät hyväksy.

Tässä mielessä kriittinen kansalaisuus ei ole demokratian vastakohta. Se on pikemminkin yksi modernin demokratian sisäisistä toimintalogiikoista. Ongelma syntyy silloin, kun epäluottamus ei enää kohdistu ainoastaan yksittäisiin poliitikkoihin tai päätöksiin, vaan koko poliittisen järjestelmän välitysmekanismeihin, kuten poliisin väkivaltaiseen vastustamiseen.

Puolueille syntynyt nykyinen asetelma on vaikea.

Erityisesti perinteiset valtavirtapuolueet ovat olleet vaikeuksissa ja ne alkavat näyttäytyä usein fossiilisina epäkiinnostavina kansan tahdon esteinä. Ultranopeassa maailmassa perinteinen parlamentaarinen kompromissihakuinen politiikka vaikuttaa puolestaan auttamatta hitaalta ja heikolta, sekä kyvyttömättömältä vastata olemassa oleviin ongelmiin.

Erityisesti viimeiseen problematiikkaan liittyvä asiantuntijavalta on kritiikin mukaan taas elitististä ja eliittiä palvelevaa vallankäyttöä johon liittyvät vallan käytön institutionaaliset rajoitteet edustavat taas kansan suvereniteetin rajoittamisena.

Tässä tulehtuneessa asetelmassa kriittinen kansalaisuus voi siten muodostaa kasvualustan populismille ja anarkismille. Näistä Euroopassa on ollut lukuisia merkkejä niin viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kuin erityisesti syksyn 2026 tapahtumien muodossa.

Syntyneessä tilanteessa populismi liittyy laajempaan modernin poliittisen järjestyksen vastareaktioon.

Populistien yhteinen vihollinen ei siten välttämättä ole demokratia, vaan tietynlainen tapa järjestää demokratia. He haastavat poliittisen välityksen ajatuksen: sen, että kansan tahto tarvitsee toteutuakseen puolueita, parlamentteja, asiantuntijoita, oikeudellisia normeja ja muita institutionaalisia rakenteita.

Kynnys ajaa esimerkiksi kansanäänestystä varsinkin suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten maahanmuuton ongelmiin on siksi usein matala.

REPRESENTAATIOKRIISISTÄ JA KAIKEN VASTUSTAMISEEN

Yhteiskunnan laajemmin eriytyessä niin sosiaalisesti, etnisesti kuin taloudellisesti on ollut selvää, että kehitys johtaa lopulta myös representaatiokriisiin.

Kysymys on siis siitä, kuka edustaa viime kädessä äänestäjää ja mikä valituksi tulleen poliitikon ja myös puolueen todellinen mandaatti, intressi ja peruste tälle edustamiselle ylipäätänsä on?

Ongelma ilmenee ja tapahtuu siksi, koska nykyisellään kansa ja yhteiskunta ovat pirstaloituneet erilaisiksi ryhmittymiksi, identiteeteiksi ja intresseiksi ja elämäntavoiksi.

Kukaan poliitikoista ei voi enää todeta: minä edustan kansaa. Rosanvallon onkin puhunut paljon ilmiöstä ”löytymätön” (introuvable)-kansa, jota mainittu ilmiö kuvaa hyvin.

Ranskassa, kuten muuallakin Euroopassa myös yhteiskunnan tukipylvään eli keskiluokan aseman horjuminen, ansiotason heikko kehitys ja verotuksen epäoikeudenmukaisuus ovat olleet lisääntyvä ongelma. Tämä kehitys on johtanut luottamuspääoman pitkäaikaiseen rapautumiseen.

Myös liberaalin demokratian ytimessä oleva sosiaalinen vakaus ja sosiaalinen liikkuvuus ovat olleet koetuksella jo pitkään. Edustuksellinen demokratia ja erityisesti valtavirtapuolueet nykyisellään eivät ole kyenneet enää perustelemaan olemassaolonsa tarkoitusta kasvavalle joukolle äänestäjiä.

Tämän seurauksena äänestäjät ovat siirtyneet valtavirtapuolueiden piiristä politiikan äärilaidoille. Italian, Espanjan ja erityisesti Ranskan protestiaalto on paljastanut puolestaan kriittisen kansalaisuuden rajat.

Pelkästään vastustamalla kategorisesti valtaa pitäviä toimijoita ja vaatimalla vimmaisesti saavutettujen etujen säilyttämistä, sekä ja unohtamalla talouden realiteetit on hyvin vaikeaa saavuttaa lopulta mitään.

Euroopan vakauden kannalta yhteinen kohtalon kysymys on se: miten demokraattinen järjestelmä voi muuttaa kansalaisten oikeutetun tyytymättömyyden yhteisesti hyväksyttäviksi päätöksiksi ja konkreettisiksi uudistuksiksi, joiden merkitys ja välttämättömyys ymmärretään läpi äänestäjäkunnan?