Näin menivät edelliset Italian olympialaiset 20 vuotta sitten – Unelmafinaali vaihtui katkeriin kyyneliin
Kun Italiassa järjestettiin viimeksi talviolympialaiset, Suomi jäi kultamitalitta. Näin kävi vasta kolmannen kerran talviolympiahistoriassa.
Vuoden 2006 jälkeen tilanne on muuttunut. Torinon kaltainen yhdeksän, edes himmeän mitalin potin toistaminen Milano-Cortinassa olisi huippusuoritus.
Vaikka Torinon olympialaiset olivat mitalimäärällä mitattuna menestys, jäivät ne silti mieleen lukuisten pettymyksien ja läheltä piti -tilanteiden kisoina.
Viikkoihin mahtui myös iloisia yllätyksiä, joista esimakua antoi Suomen mitalitilin avannut Markku Kosken lumikourun pronssi. Mikko Ronkainen jatkoi kumparelaskun hopealla Suomen edellisistä olympialaisista tuttua menestyskulkua ”lökäpöksylajeissa”.
Perinnelajeista maastohiihto toipui vielä Lahden vuoden 2001 MM-kilpailujen dopingkäryistä, mutta Aino-Kaisa Saarisen ja Virpi Kuitusen pariviestin pronssi pohjusti Suomen hiihdon parempaa huomista. Tosin kympillä Kuitunen hukkasi ”varman” mitalin ja jäi yhdeksänneksi.
Mäkihyppääjä Janne Ahonen ja yhdistetyn hiihtäjä Hannu Manninen lukeutuivat lajiensa valtiaisiin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä. Viiden renkaan kisoissa kaksikko oli kuin kirottu.
Ahonen oli Torinossa toisena normaalimäen ensimmäisen kierroksen jälkeen, mutta oikukkaat tuuliolot pilasivat kaikkien aikojen menestyneimpiin mäkimiehiin lukeutuvan Ahosen ehkä parhaan olympiakultasauman.
Matti Hautamäki nousi toisella kierroksella hopealle, Ahonen putosi kuudenneksi.
Pettyneen Ahosen puhti oli poissa suurmäessä (9:s), mutta olympialaisissa jälleen onnistuneen Hautamäen virkistämä Suomi saavutti joukkuehopean. Kvartetin täydensivät Tami Kiuru ja Janne Happonen.
Ahonen on sinut uransa kanssa, vaikka seitsemistä olympialaisista ei henkilökohtaista mitalia tullut.
– Joskus tulee hetkiä, että kaivan Youtubesta onnistumisia ja epäonnistumisia ja jämähdän katsomaan niitä. Mutta aika harvoin, Ahonen ruoti tammikuussa Urheilugaalassa.
– En ole märehtinyt esimerkiksi Torinon olympialaisia ja miten siellä kävi. Tunnen aika monta muutakin kaveria, joilla ei ole olympiakultaa.
Manninen jäi Torinossa normaalikilpailussa yhdeksänneksi ja sprintissä 12:nneksi. Joukkuemitalien värisuoransa (hopea 1998 ja kulta 2002) hän täydensi pronssilla, nyt Jaakko Talluksen, Antti Kuisman ja Anssi Koivurannan kanssa.
Ehkä yllättävin mitali tuli curlingista, kun Markku Uusipaavalniemen kipparoima viisikko Uusipaavalniemi, Wille Mäkelä, Kalle Kiiskinen, Teemu Salo ja Jani Sullanmaa liukui kotivastaanottimista suuren yleisön tietoon ja hopealle.
Curling-buumi valtasi Suomen, ja halleja rakennettiin. Uusipaavalniemen liuku riitti myös eduskuntaan.
Samana päivänä curling-loppuottelun kanssa oli naisten suurpujottelu, jossa Tanja Poutiainen laski hopealle. Pujottelussa hän oli kuudes.
Vuosituhannen alun toinen suomalainen alppitähti Kalle Palander pujotteli kepin väärältä puolelta, eikä suurpujottelun yhdeksäs sija lohduttanut.
Jääkiekon NHL-ammattilaiset olivat Torinossa kolmatta kertaa olympiajäillä. Suomen päävalmentaja Erkka Westerlundilla oli näpeissään ehkä kaikkien aikojen paras leijonajoukkue.
Leijonien kisataival oli kuin Suomen olympiajoukkueen kisataival pienoiskoossa: uransa huipulla olevia urheilijoita, kulta mielessä ja tuloksena jotain muuta.
Suomi voitti viisi alkusarjaotteluaan. Maaliero oli murhaava 19–2. Uriensa toista kukoistusaikaa pelanneet Saku Koivu ja Teemu Selänne pitivät vastustajia pilkkanaan, ja Antero Niittymäki loisti ykkösmaalivahtina. Leijonat kaatoi esimerkiksi Tshekin 4–2 ja Kanadan 2–0.
Jos ykkösketjun Koivun, Selänteen ja Jere Lehtisen tehot tyrehtyivät, nousi esiin Ville Peltosen ja Olli Jokisen kaltaisia ratkaisijoita.
Leijonat hyydytti puolivälierässä Yhdysvallat 4–3 ja murskasi välierässä Venäjän 4–0.
– Joukkue on pelannut loistavasti koko turnauksen. Ei ole ollut mitään ongelmia. Joka jätkä on tehnyt hienosti hommansa. Jokaisella on roolinsa, ja ne on täytetty niin hyvin kuin mahdollista, Selänne kehui Ylen televisiohaastattelussa Venäjä-voiton jälkeen.
Selänne muistutti, etteivät odotukset Suomea kohtaan, kotimaassakaan olleet välttämättä korkealla.
– World Cup ei ollut mikään tsäkähomma, että pääsimme finaaliin, Selänne viittasi puolisentoista vuotta aiemmin järjestettyyn huipputurnaukseen.
Ruotsin kohtaaminen kiehtoi tuolloin 35-vuotiasta Selännettä.
– Pelasimme pikkupoikina lätkää Kivenlahden kentällä. Leikimme, että pelasimme Ruotsia vastaan olympiafinaalissa. Voitimme silloin. Toivottavasti voitamme sunnuntainakin.
Kaunis tarina päättyi karusti. Koivun maila katkesi keskialoituksessa kolmannen erän alussa, ja Ruotsi hyödynsi äkkiä avautuneen iskunpaikkansa. Nicklas Lidströmin 3–2-maali jäi ottelun viimeiseksi.
Pettymys tiivistyi Leijonien nestori Teppo Nummisen kyyneliin.
– Aika sekavat (tunteet). Tässä on väsynyt. Pitkä urakka takana. Hyvin taisteltiin, Numminen tapaili Ylelle.
– Ehkä ei luisteltu ihan niin hyvin kuin aikaisemmissa peleissä. Ei vain luistin kulkenut niin, mitä olisi pitänyt voittaakseen. Oli meillä paikkoja lopussa. Ei se riittänyt.