Piispa Teemu Laajasalo varoittaa: Mikään osapuoli ei ole vapaa toisten demonisoimisesta
Helsingin piispa Teemu Laajasalolla on ollut viime aikoina positiivinen ongelma. Tai niin hän sitä ainakin itse kutsuu.
Joulun alla töitä on piisannut hengästymiseen asti. On jumalanpalveluksia, hartauksia, joululaulutilaisuuksia.
Laajasalon mielestä se on vain hyvä asia. Varsinkin, kun väkeä tilaisuuksissa on piisannut. Ihmiset käyvät nykyisin hyvin harvoin kirkossa, mutta joulun alla he haluavat päästä laulamaan Hoosiannaa tai Jouluyötä.
– Tottakai se on ilo. Ajattelen, että jouluna ihmiset haluavat päästä hetkeksi irti arjen oravanpyörästä ja saada kosketuksen johonkin hyvin ainutlaatuiseen, johonkin pyhään. Kirkossa sitä on tarjolla, Laajasalo muotoilee Suomenmaalle.
– Ihmiset kaipaavat joululta jotain muutakin kuin paria ylimääräistä vapaapäivää. Jouluna on ikään kuin lupa hiljentyä lupaukseen toivosta, hän lisää.
Lupaus toivosta. Se on Laajasalon mukaan joulun kirkollinen ydinsanoma.
Toivon tuoja on hänen mukaansa Jeesus-lapsi, jonka syntymää kristillisessä perinteessä jouluna juhlitaan.
– Joulun lapsi on toivo itsessään. Se on lahjatavaraa taivaasta, joka tulee tänne meidän arkemme keskelle riippumatta siitä, mitkä tämän maailman olosuhteet ovat, Laajasalo sanoo.
Mutta kuinka helppoa on saarnata toivosta ja valosta, kun maailma on niin synkkä? Ei se taida ihmisiin aina upota, kun ilmassa on sotaa, ilmastonmuutosta ja muita katastrofeja.
Laajasalo ymmärtää, että puhe toivosta voi kuulostaa monen korviin höpöhöpöltä, kun maailma on täynnä turvattomuutta ja huolta hyvin isoista asioista.
– Tässä ajassa on mieletön määrä toivottomuutta ja se toivottomuus on monella tavalla hyvin perusteltua. On myös totta, etteivät kannustuspuheet toivosta muuta tilannetta, jos sinulla on esimerkiksi perhe menossa rikki.
Laajasalon mukaan maailmantilanteen synkkeneminen saa ihmiset kuitenkin kyselemään ihmiselämää isompien kysymysten perään.
Ja kirkon sanoma ihmisen ulkopuolelta tulevasta toivosta on Laajasalon mukaan siihen vastaus. Se tuo monille turvaa.
– Kun kysyit, että uppoaako puhe toivosta nykyihmiseen, niin kyllä, uppoaa se. Että kaikesta huolimatta meillä on yhä lupa ja mahdollisuus luottaa johonkin isompaan.

Vaikka piispan puheissa ihmiset kaipaavatkin kirkon lupaaman toivon alle, todellisuus on silti riitaisampi.
Polarisaatio eli ihmisten jakaantuminen eri leireihin on kiihtynyt voimakkaasti. Erilaiset todellisuudet ja kuplat riivaavat myös suomalaista yhteiskuntaa ja evankelis-luterilaista kirkkoa.
Laajasalo huokaisee raskaasti koko aiheen äärellä.
– Kyllähän sisällissotiin suostuminen on kaikkein surullisinta ja tyhmintä. Käytän nyt aika voimakasta ilmaisua kuvaamaan sitä, että jos me yhteiskuntana tai kansana taistelemme keskenämme, niin onhan se kaikkein onnettominta. Sitä vastaan pitää toimia, hän sanoo pitkän miettimisen jälkeen.
Laajasalon mukaan peiliin olisi katsottava kaikkien. Hän muistuttaa, että demokratiassa erimielisyys ei ole virhe, vaan ominaisuus.
– Se on hieno juttu, että olemme erimielisiä myös elämän isoista kysymyksistä. On myös täysin luontevaa, että erimielisyyksistä keskusteleminen herättää tunteita ja kiihdyttää mieliä. Monelta unohtuu, että se kuuluu asiaan.
Huono juttu on Laajasalon mukaan se, jos ihmiset alkavat ajatella vastakkaista mieltä olevat ihmiset huonompina tai pahempina, demonisoituina vastustajina.
Sellainen ajattelu on vaarallista, mutta silti se on lisääntynyt huolestuttavan paljon. Eikä siitä ole vapaa mikään osapuoli.
Siksi Laajasalon mielestä olisi tärkeää, että jokainen tarkastelisi ensimmäiseksi omaa toimintaansa.
– Meillä ihmisillä on hirveän helppo sanoa toisista ihmisistä, että ai vitsit, nuo toiset ovat niin jyrkkiä ja ehdottomia. Mutta sitten kun katsomme peiliin, niin saman näkeminen oman itsensä kohdalta onkin todella, todella paljon vaikeampaa.
Vaikeaa ihmisille on myös hyväksyä rinnakkaiseksi todellisuudeksi käsityksiä, jotka ovat täysin päinvastaisia kuin omat.
Laajasalo myöntää, ettei se ole helppoa hänelle itselleenkään. Piispakaan ei ole vapaa ennakkoluuloista tai vaikeudesta suhtautua rakentavasti erilaisuuteen.
– Sanoisin, että se on jatkuvan kilvoittelun paikka meille kaikille. Yksi hyvä sana on sietäminen. Sekään ei ole helppoa, mutta silti meidän on hyvä oppia sietämään toisiamme paremmin.

Kirkko on jumiutunut erimielisyyksien aallokossa pattitilanteeseen. Kaikki kilpistyy käsitykseen avioliitosta, vaikka taustalla on paljon muitakin erimielisyyksiä.
Toiset kokevat, ettei kirkko hyväksy avioliittokantansa vuoksi kaikenlaisia ihmisiä. Toiset taas pelkäävät, että heiltä oltaisiin viemässä oikeus uskoa ja opettaa haluamallaan tavalla.
Kirkolliskokous ei vielä tänä vuonna hyväksynyt samaa sukupuolta olevien vihkimistä. Laajasalo kuitenkin uskoo, että sen aika vielä tulee.
Hänen mielestään avioliittokäsityksen laajentaminen ei olisi siirto ketään vastaan, vaan askel siihen suuntaan, että kaikki erilaiset ihmiset ja eri tavoilla ajattelevat voisivat yhä toimia saman katon alla.
Kirkolliskokouksen jälkeen piispat julkaisivat pastoraalisen ohjeen, jossa he antoivat papeille mahdollisuuden vihkiä tai siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Ohje ei kuitenkaan velvoittanut ketään pappia toimimaan vastoin omaa vakaumustaan.
Pastoraalinen ohje jakoi taas kirkkoa, kuinkas muutenkaan. Osa kiitteli sitä vuolaasti, toiset taas arvostelivat piispoja kirkolliskokouksen yli kävelemisestä. Moni koki, että piispat tekivät kirkon ylimmästä päättävästä elimestä turhan instituution.
Laajasalo kiistää, että niin olisi käynyt. Piispat vain pyrkivät hänen mukaansa ohjeellaan saamaan jonkinlaisen ratkaisun epäselvään tilanteeseen. Osa papeista on vihkinyt ja vihkii yhä samaa sukupuolta olevia pareja, vaikka kirkko ei sitä virallisesti hyväksykään.
– Pastoraalinen ohje pyrkii olemaan vastaus nimenomaan tähän, että kuinka papit voivat toimia, jos samaa sukupuolta oleva pari tulee pyytämään kirkollista vihkimistä.

Kello käy, ja Laajasalolla alkaa olla taas kiire seuraavaan tilaisuuteen. Joulunalusajan rumba ei armahda.
On vielä kysyttävä, miten piispa itse jaksaa.
Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen tiedotti hiljattain vetäytyvänsä alkuvuodesta virkavapaalle tiettävästi ensimmäisenä piispana koskaan.
Useissa haastatteluissa Leppänen valitteli työn kuormittavuutta, oman ajan ja hengellisen vaalimisen puutetta sekä kirkkoon ulottuvaa polarisaatiota.
Leppäsen mukaan naisviha kirkossa on lisääntynyt ja uskontoa käytetään aiempaa enemmän politiikan välineenä.
Onko Laajasalo kokenut samoin?
Laajasalo myöntää, että naispappeutta vastustavia kommentteja kuulee kirkossa taas enemmän. Tilanne on hänen mukaansa paradoksaalinen, sillä ylivoimainen enemmistö nuorista vihittävistä papeista on nykyisin naisia.
– Siihen olisi syytä pysähtyä, miksi tämä kritiikki on lisääntynyt. Samalla on hyvä muistaa, että ne ovat lopulta melko pieniä piirejä, joissa asiasta paljon puhutaan. Kaiku on suurempi kuin alkuperäinen ääni.
Uskonnon käyttämistä politiikan välineenä Laajasalo ei sen sijaan suomalaisessa kirkossa tunnista. Maailmalla se on selvästi yleistyvä ilmiö, mutta täällä hän ei ole sellaista huomannut.
Entä virkavapaa tai pieni tauko? Kokeeko Laajasalo tarvetta sellaiselle?
– En ole harkinnut, hän vastaa ykskantaan.
Laajasalo sanoo löytävänsä aikaa oman hengellisyyden vaalimiseen paljon työnsä kautta. Jumalanpalveluksissa ja erilaisissa tilaisuuksissa saarnaaminen on jo sitä itsessään.
– Käyn myös itse messuissa paljon kuuntelijana. Se on olennaista minulle.
Laajasalo kuitenkin myöntää, että aikaa ajattelulle ja kirjoittamiselle voisi aina olla enemmän. Se on piispan työn kannalta erityisen tärkeää.
– Ajattelen, että sellaisen löytäminen on paljon itsestä kiinni. Piispan työ on todella kiireistä, mutta jos tyhjää aikaa kalenteriin haluaa, sitä löytyy järjestelemällä. Täytyy kuitenkin sanoa, että voisin myös itse tehdä sen paremmin.