Elämää varten
Syksyn saapuminen virittää ilmaan uuden alun lupauksen.
Liekö siinä haikuja kaukaisilta syksyiltä, jolloin vielä avaamattomien oppikirjojen äärellä tunsi ainakin hetken kykenevänsä kaikkeen siihen, mikä edellisenä lukuvuotena jäi vajaaksi.
Että tänä vuonna vedän marginaalit kaikkiin vihkon sivuihin ja teen läksyt ajallaan.
Eikä kukaan ole yhtä täynnä uskoa tulevaan kuin pieni koululainen reppu selässä keikkuen ottamassa ensiaskeliaan opintiellä.
Sitä riemua ei voi katsoa tuntematta liikutuksensekaista iloa.
Hyvää mieltä tosin himmentävät sopivasti opinahjojen ovien aukaisun kunniaksi julkaistut tutkimustulokset.
Niiden perusteella kiitelty suomalainen peruskoulu eriarvoistuu kovaa kyytiä.
Kuilu hyvin pärjäävien ja jopa perustaitoja vailla olevien välillä levenee.
Vanhempien tausta vaikuttaa vahvasti opintomenestykseen, ja erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen pojat näyttäisivät selviävän muita heikommin.
Maahanmuuttajalapset saattavat olla asetetuista tavoitteista jopa kolme vuotta jäljessä.
Toivoa sopii, että tuore opetussuunnitelma kykenee nostamaan suomalaisen peruskoulun uhkaavasta alhosta takaisin malliesimerkkien joukkoon.
Maallikon ymmärryksellä arvioituna siinä on paljon hyvää, kuten oppilaiden oman aloitteellisuuden, vuorovaikutustaitojen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin vahvistaminen.
Taito- ja taideaineiden sekä liikunnan ja draaman lisääminen lukujärjestykseen tuntuvat niin ikään kannatettavilta asioilta.
Kysymyksiäkin tosin herää.
Pystytäänkö paikallisilla opetussuunnitelmilla parantamaan alueellista yhdenvertaisuutta?
Vaikuttaako kotitausta vielä enemmän, kun oppilaiden omaa vastuuta lisätään? Kuinka käy lapsen, joka kotoa ei saa tukea koulunkäyntiinsä?
Miten onnistuu etsimään omaehtoisesti tietoa sellainen koulukas, jonka lukutaitokin on puutteellinen?
Voidaanko yksilöllisyyttä oikeasti huomioida jatkuvasti kasvavissa ryhmissä? Unohtuvatko erilaisten oppijoiden tarpeet?
Pitkäaikainen opettaja totesi haastattelussa, että tärkeintä on oppilaan asenne. Jos motivaatio on kohdillaan, oppimistuloksetkin ovat hyviä.
Konkari toivoi vanhemmilta arvostusta opettajille. Hän koki sen hapertuneen ikävästi vuosien varrella.
Jos ennen suhtauduttiin kansankynttilöihin pelonsekaisella kunnioituksella, nyt tukitaan Wilma ja puhelinlinjat kyseenalaistuksilla, jopa epäasiallisella ryöpytyksellä.
Kodin asenne ammattilaisten työtä kohtaan vaikuttaa väistämättä myös lapsen suhtautumiseen.
Opettajat tarvitsevat vanhempien ja koko yhteiskunnan tuen jaksaakseen vaalia kansakunnan arvokkainta omaisuutta, tulevaisuuden tekijöitä.
Me kaikki, päättäjät, läheiset, opettajat olemme vastuussa siitä, että into piukeana koulutaipaleensa aloittavien ihmistaimien selkäranka reppuineen pysyy suorana ja mieli opinhaluisena.
Että heidät kaikki, taustasta riippumatta, varustetaan eväillä, joiden avulla voi kasvaa aikanaan ottamaan vastuun maailmasta.