Talvisodan myytti kiehtoo tutkijoita

Myyttisestä talvisodasta on kulunut 76 vuotta.

Lyhyt sota oli jälkikäteen myös hieno tarina pienestä maasta, joka joutui suuren naapurinsa provokatorisen hyökkäyksen kohteeksi ja kuitenkin selvisi ylivoimaisesta vastustajastaan.

Maailma ihaili, ja sympatiat olivat altavastaajan puolella. Tuli myös jonkin verran aseapua ja vapaaehtoisia taistelijoitakin. Ja tiedotusvälineiden edustajia eri puolilta maailmaa tuli Helsinkiin raportoimaan Daavidin ja Goljatin taistelusta.

Talvisodasta on olemassa runsaasti tutkimuskirjallisuutta ja erilaisia teoksia niin suomeksi kuin muillakin kielillä.

On jopa runsauden pulaa, kuten amerikkalainen tietokirjailija Gordon F. Sander toteaa Taistelu Suomesta -kirjassaan (2010): ”Käydessäni läpi valtavaa aineistoa minulle valkeni, ettei löydy yhtäkään kirjaa, joka tekisi oikeutta kaikille ulottuvuuksille.”

Jokainen tutkijasukupolvi on tulkinnut ja tulkitsee uudelleen meidän kannaltamme sankarillista talvisotaa.

Yksi syksyn mielenkiintoisimmista Suomen historiaa käsittelevistä teoksista on Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian historian professorin Henrik Meinanderin toimittama teos Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään (Siltala 2015).

Teoksessa 19 tutkijaa hakee uusia ja kattavia näkökulmia 105 päivää kestäneeseen talvisotaan (30.11.1939-13.3.1940).

Kirjoittajien tavoitteena on pohtia ja ymmärtää tämän sodan taustoja, kansainvälisiä ulottuvuuksia ja suomalaisten mentaliteettia sodan kynnyksellä.

Teosta lukiessa havahtuu, kuinka helppoa on olla jälkiviisas.

Kirjan nimenä Historian kosto on myös muistutus siitä, miten helposti unohdamme, kuinka vaikeaa tai käytännössä mahdotonta aikalaisten oli ennakoida tulevia tapahtumia.

Teos tarkastelee talvisotaa eri tähystysaukoista ja on rytmiltään kuin kansallissäveltämme Jean Sibeliuksen Finlandia: on rauhallisia suvantopaikkoja ja sitten rajumpaa tykitystä talvisodan ympäriltä.

Alussa Joensuun yliopiston Suomen historian professori Maria Lähteenmäki osoittaa, miten suomalaista kansalaisyhteiskuntaa ja poliittista järjestelmää leimasi 1930-luvun toisella puoliskolla laaja optimismi ja huoleton itseluottamus.

Repivä oikeistoradikalismi ja talouslama olivat takanapäin, ja juhlapuheissa katsottiin pystypäin tulevaisuuteen.

Lähteenmäki kutsuu aikaa kesästä 1933 kesään 1939 paitsi lämpimän ilmastoaallon kautta, myös talouden, kulttuurin, sosiaalisen huollon ja poliittisen toimintakulttuurin uudistamisen ja kohentamisen ajaksi.

Oli optimismia, uskottiin tulevaisuuteen, ja geopoliittinen turvallisuuskin näytti hyvältä. Talous kasvoi suotuisasti ja valmistauduttiin järjestämään olympialaiset Helsingissä.

Lähteenmäki pohtii, miksi ja miten eri yhteiskunnallisten alojen optimismi vaihtui sitten synkkääkin synkemmäksi epätoivoksi ja lopulta kuoleman hajuksi.

Kirjoittajan vastaus on se, että syksyllä 1939 Suomen poliittis-sotilaallinen johto ei kyennyt ajassa liikkuvien asioiden ja haasteiden kokonaishallintaan.

Teoksen kerronnan rytmi vaihtuu, kun sotahistorioitsija Lasse Laaksonen osoittaa, miten tämä Lähteenmäen kuvailema ilmapiiri vaikutti jopa Suomen asevoimien johtoportaan toimintaan ja asenteisiin.

Puolustusvoimien tarpeiden kokonaishallintaan ei pystytty, kun poliittinen johto iski yhteen sotilasjohdon kanssa. Myös johtavien sotilaiden kesken oli erimielisyyksiä.

Vähitellen ymmärrettiin puolustusvoimien tarvitsevan kipeästi enemmän resursseja ja tehokkuutta, muttei yritetty vakavasti ratkaista sotamarsalkka C.G. Mannerheimin ja hänen takanaan kärsimättöminä odottaneiden jääkärikenraalien eturistiriitoja.

Asioihin vaikutti Laaksosen mukaan mitä ilmeisemmin Mannerheimin korkea ikä, jonka epäilemättä oletettiin tuovan ongelmaan luonnollisen ratkaisun.

Jyväskylän yliopiston taloushistorian professori Ilkka Nummela purkaa haupitseilla ja haulikoilla -artikkelissaan seikkaperäisesti talvisodan malli Cajander -myyttiä, sitä sitkeästi elävää käsitystä, jonka mukaan Suomen puolustusvoimat oli katastrofaalisen huonosti varusteltu talvisodan kynnyksellä.

On yllättävää, että näin ei ollut, jos asiaa katsoo puhtaasti Suomen puolustusmenojen kehityksen kautta 1930-luvulla ja vertaa menojen jatkuvaa kasvua muiden maiden vastaaviin budjetteihin.

Taloudellisen puolustusvalmiuden suunnittelu siirrettiin vuonna 1936 puolustusneuvoston puheenjohtajan sotamarsalkka Mannerheimin toivomusten mukaan sotilaiden johdettavaksi.

Nummela osoittaa, että Suomen puolustusmenot olivat 15-20 prosenttia valtion kokonaismenoista, ja ne kasvoivat reaalisesti maailmansotien välisen ajan.

Erityisesti 1920-luvun lopun laivasto-ohjelma sai rahaa, mikä vääristi sotilasmenojen rakennetta maavoimien kannalta katsottuna.

Bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomessa liikuttiin Nummelan mukaan yli kahdessa prosentissa, mikä ylitti esimerkiksi Ison-Britannian vastaavan luvun.

Kokonaan toinen asia on, että talvisodan alkuun mennessä aseistusta ehditty saada tarpeeksi budjetoiduin aseostoin ulkomailta ja kotimaisen tuotannon avulla.

Maailman asetehtaiden tilauskirjat olivat täynnä ja Suomi oli liikkeellä talvisodan syttymistä ajatellen liian myöhään.

Noin puolet teoksen artikkeleista perustuu Talvisotayhdistyksen ja yliopistojen kanssa yhteistoiminnassa vuonna 2014 pidettyihin esitelmiin.

Tuolloin pidettiin eri puolilla maata lähes sata esitelmää, joissa tarkasteltiin Suomen geopoliittista asetelmaa sekä eri sisä- ja ulkopoliittisia näkökulmia.

Tuolloin vielä ulkoministerinä vaikuttanut poliittisen historian dosentti Erkki Tuomioja arvioi ja vertailee voimapolitiikkaa ennen talvisotaa 1930-luvulla ja 2000-luvun maailmassa.

Hän arvioi, että 1930-luvulla harjoitetulla voimapolitiikalla ei olisi enää saavutettavissa pysyviä etuja ja menestystä. ”Tämän pitäisi olla yksi tuon ajan tärkeimpiä opetuksia”, Tuomioja kiteyttää.

Professori Martti Häikiön artikkelin pääviestinä on jakaa talvisota kahteen erilaiseen vaiheeseen: Suomi yksin ja yhdessä.

Suomi oli ensin joulukuussa kolme viikkoa yksin ja loppuajan ”yhdessä” suurvaltojen kanssa. Ranska ja Englanti lupasivat sotilaallista apuakin omien intressiensä varmistamiseksi.

Häikiön mielestä on virheellistä viitata talvisotaan esimerkkinä siitä, miten pieni Suomi selvisi yksin.

Häikiö viittaa Stalinin ratkaisuun pysäyttää helmi-maaliskuussa 1940 massiivisesti etenevä valloitushyökkäyksensä. Hän teki näin vain välttääkseen sodan laajenemisen suurvaltojen väliseksi.

Tämän toteaminen ei kuitenkaan vähennä sitä ratkaisevan tärkeää tosiasiaa, että selviytyminen kolmen viikon poliittis-sotilaallisesta operaatiosta sodan alussa ja vastarinnan kestäminen sen jälkeen olivat välttämättömiä Suomen pelastumiseksi.

Ja se Neuvostoliiton ylivoima oli sodan loppuvaiheessa murskaava.

Suurhyökkäyksen alkaessa 11. helmikuuta 1940 Neuvostoliitolla oli Suomen rintamilla 960 000 miestä, 11000 tykkiä, 3000 panssarivaunua ja 3300 lentokonetta. Suomella oli laittaa tuleen 340 000 miestä ja 900 tykkiä.

Puolustajan joukkojen tila oli sotahistorioitsija Lasse Laaksosen mukaan Viipurinlahdella ja Kannaksella sitä luokkaa, ettei niillä olisi voinut vihollista pysäyttää.

Suomen tekemät asekaupatkin konkretisoituivat huomattavalta osalta vasta talvisodan rauhanteon jälkeen.