Vieraskynä: Keskusta kuihtuu tai löytää uuden kasvun eväät
”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.” Presidentti J. K. Paasikivi opetti aikoinaan tällä lauseella ulkopolitiikan perusteita Suomen kansalle.
Paasikiven viisaus sopii myös keskustan tilan arviointiin. Karu tosiasia on, että keskusta on kokenut Suomen poliittisessa historiassa poikkeuksellisen rajun romahduksen kaksissa edellisissä eduskuntavaaleissa.
Vielä vuonna 2015 keskusta sai 49 kansanedustajaa 21,1 prosentin kannatuksella.
Vuonna 2023 kannatus oli 11,3 prosenttia, millä heltisi 23 kansanedustajaa. Se oli koko itsenäisyyden ajan heikoin tulos. Puolue jäi toista kertaa peräkkäin neloseksi kokoomuksen, SDP:n ja perussuomalaisten jälkeen.
Keskusta jäi ulos palkintopallilta ensimmäisen kerran vuonna 2011, jolloin kannatus oli kuitenkin vielä 15,8 prosenttia. Tätä ennen puolue ylsi kolmen suurimman joukkoon kaikissa eduskuntavaaleissa vuodesta 1919 lähtien, siis 27 kertaa peräkkäin.
Esimerkiksi SDP on lipsahtanut nelospaikalle vain kerran, vuoden 2015 vaaleissa 16,5 prosentin kannatuksella. Muuten SDP on yltänyt kärkikolmikkoon kaikissa eduskuntavaaleissa. Ykkössijoja sillä on enemmän kuin kaikilla muilla puolueilla yhteensä.
Keskustan vertauskohdaksi sopii vasemmistoliiton edeltäjä SKDL. Se nousi eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi vuoden 1958 vaaleissa 50 kansanedustajan voimin.
SKDL pysyi suurena ryhmänä aina 1970-luvulle saakka. Se hiipui 1980-luvulla 26 kansanedustajan ryhmäksi, viimeksi vuonna 1987 9,4 prosentin kannatuksella. Edustajamäärän puolittuminen vei 25 vuotta siinä missä keskusta romahti alle puoleen kahdeksassa vuodessa.
Vasemmistoliitto ei ole yltänyt kertaakaan SKDL:n viimeisten vaalien lukuihin. Se on liukunut puolueiden kilvassa kuudennelle sijalle. Viime vuonna tuli 11 kansanedustajaa 7,1 prosentin kannatuksella.
Pienempien puolueiden sarjasta muistetaan SMP:n romahdus vuonna 1975, jolloin se menetti 16 paikkaa ja putosi kahden edustajan ryhmäksi. Puolue ei kuitenkaan yltänyt kertaakaan suurten sarjaan Vennamoiden johdolla.
Historia tarjoaa keskustalle kaksi vaihtoehtoa.
Keskustaan verrattava romahduskin toki löytyy lähes sadan vuoden takaa.
Kansallinen kokoomus sai vuonna 1930 42 kansanedustajaa 18 prosentin kannatuksella. Kolme vuotta myöhemmin paikkoja tuli vain 18. Syynä oli onneton vaaliliitto IKL:n kanssa, joka rohmusi 14 edustajaa.
Kokoomuksen uusi nousu vaati pesäeron tekemistä äärioikeistoon J. K. Paasikiven johdolla. Vuonna 1936 kokoomus sai omin voimin 20 kansanedustajaa, kannatus oli 10,4 prosenttia.
Sotien jälkeen kokoomus jäi neloseksi kaikissa vaaleissa SDP:n, maalaisliiton ja SKDL:n jälkeen aina vuoteen 1970 saakka, jolloin se nousi SDP:n jälkeen kakkoseksi 18 prosentin kannatuksella. Sen jälkeen kokoomus on noussut aina mitalipallille.
Ykköstilalle kokoomus ylsi ensimmäisen kerran vuonna 2011, jolloin oli kulunut 78 vuotta vuoden 1933 romahduksesta.
Kokoomus onkin ainoa puolue, joka on kyennyt kipuamaan romahduksen jälkeen kymmenestä prosentista takaisin suureksi puolueeksi.
Historia tarjoaa keskustalle kaksi vaihtoehtoa. Joko kuihdumme vähitellen alle kymmenen prosentin puolueeksi muistelemaan vanhoja suuruuden aikoja tai löydämme uuden kasvun eväät. En jaksa uskoa, että puoluekartalla olisi pysyvää tilausta 10–12 prosentin keskustalle.
Uusi kasvu vaatii keskustan identiteetin vahvistamista sekä rohkeaa ja uskottavaa poliittista linjaa. Koetan hahmotella niitä seuraavissa kirjoituksissani tällä palstalla.
Suomenmaa julkaisee viikottain politiikan ja median asiantuntijoiden Vieraskynä-kirjoituksia. Kirjoituksissa analysoidaan puoluepolitiikan asetelmia ja suomalaista yhteiskuntaa muovaavia trendejä. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä.