Vastaanotto Ruotsissa oli nihkeä 6-vuotiaalle sotalapselle
Paljon ihmisiä, hälinää ja suuri luokkahuone. Sen Erkki Keränen muistaa tarkasti.
Hänet oli tuotu Nordmalingin kylän koululle Pohjois-Ruotsiin. 6-vuotias Keränen puristi tiukasti 1,5-vuotiaan pikkuveljensä Kallen kättä. Äiti oli käskenyt pitää pienemmästä huolta.
Elettiin viimeisen jatkosotavuoden kesää 1944.
– Yhtäkkiä kaksi naista riuhtaisi Kallen irti kädestäni ja veivät pois. Jäin itkemään ja huutamaan perään, Keränen sanoo.
Keräsen rivitalokodissa Oulun Metsokankaalla on hiljaista. Yöllä satanut lumi peittää ikkunan takana nurmikon.
Luokkahuoneen tapahtumat ovat ensimmäinen muistikuva, mitä Keräsellä Ruotsin matkaltaan on. Sitä edeltävältä ajalta hänellä on mielessään iso musta aukko.
Kuukautta ennen Nordmalingiin saapumistaan hän oli noussut linja-autoon Suomussalmen Alavuokissa, matkustanut junalla Tornioon ja viettänyt luultavasti aikaa karanteenileirilläkin. Siitä hän ei kuitenkaan muista mitään.
– Matkan on täytynyt olla traaginen kokemus, koska Ruotsiin lähtöä edeltävän ajan muistan taas todella tarkasti, Keränen pohtii.
Kylän komein talo, ruotsalaista vaurautta hienoimmillaan. Niin voisi kuvata paikkaa, johon Keränen lopulta tuotiin. Talon isäntä oli apteekkari.
Ensimmäiseksi Keräseltä riisuttiin vaatteet ja ne tuhottiin. Sitten hänen piti mennä kylpyyn ja seistä kauan alasti salissa apteekkarin rouvan tarkkaillessa häntä keittiön ikkunan takaa.
Keräselle osoitettiin oma huone, josta ei saanut poistua. Yhteistä kieltä ei ollut, elehdinnätkin tuntuivat oudoilta.
– Minulta oli lähes kaikki kielletty. Ruoankin söin aina yksin, sitten minun piti mennä huoneeseeni. Perhe söi sen jälkeen yhdessä, Keränen muistelee.
Ristiriitoja oli paljon ja Keränen alkoi karkailla. Hän etsi muita suomalaislapsia ja veljeään Kallea eri paikoista, muttei löytänyt. Karkumatkoista tuli tietenkin sanomista.
Apteekkarin kodissa vietetyn joulun muisteleminen saa yhä kyyneleet silmiin.
Ruotsin mamma käski syödä riisipuuron, ottaa sitten kuusen alta kolme pakettia ja mennä omaan huoneeseen. Yhdestä lahjasta löytyi erotuomarin pilli.
– Lähdin innoissani esittelemään pillistä kuuluvaa ääntä salin puolelle, jossa perhe oli jouluaterialla. Pilli otettiin minulta pois ja minut komennettiin takaisin omaan huoneeseen.
Joulun jälkeen Ruotsin mamma otti Kerästä kädestä ja vei pitkän, kaksikerroksisen talon eteen. Se oli kunnalliskoti, jossa asui köyhiä vanhuksia.
Mamma häipyi ja Keränen jäi kunnalliskotiin asumaan. Se oli hänen pelastuksensa.
– Papparaiset ja mummut silittelivät minua päästä ja halailivat. Sain istua samassa ruokapöydässä ja minut otettiin tosissaan.
Kunnalliskodissa asuessaan Keränen aloitti koulun. Papparaiset vuolivat koivuhaloista lukutikun ja opettivat sanomalehdistä ”bukstaveja”.
– Opin papparaisilta kyllä kaikkea muutakin, kuten rumia sanoja, joita he sitten käskivät käydä sanomassa keittiön naisille, Keränen virnistää.
Nojatuoli nirskahtaa, kun Keränen nousee pystympään istuma-asentoon. Hän esittelee pöydällä olevia sotalapsi-kirjoja: tutkimuksia, väitöskirjoja ja muisteluksia. Aihe selvästi kiinnostaa.
– Me sotalapset olemme mielestäni eräänlaisia sodan lapsiuhreja, hän sanoo.
Loppukesästä 1946 Keräselle sanottiin yhtäkkiä, että hänen täytyy lähteä Suomeen. 8-vuoden ikään yltänyt poika oli unohtanut kaiken kotimaahansa liittyvän. Hän ei käsittänyt, minne nyt piti oikein matkustaa.
Tavarat pakattiin nopeasti ja Keränen käveli linja-autoasemalle. Siellä hänen seuraansa annettiin 3-vuotias pikkuveli, josta täytyi pitää huolta.
Ruotsalaiset kasvattiäidit ja -isät itkivät.
Pitkän matkan jälkeen veljeskaksikko saapui postiautolla Suomussalmen osuuskaupalle. Naapurin mummo oli sattumalta kauppareissulla ja hänen käskettiin viedä lapset kotiin.
– Muistan, kun soudimme veneellä, ja kaikki alkoi näyttää yhtäkkiä tutulta. Päässäni raksutti ja lopulta tajusin, että tämähän on minun kotini.
Perillä kotona makasi sairas isä. Keränen tunnisti hänet heti, mutta Kalle ei hyväksynyt tilannetta.
– Ei ole meidän isä, ei ole meidän koti, haluan kotiin, pikkuveli hoki.
Kalle oli päässyt Ruotsissa huolehtivaiseen kauppiasperheeseen. Ero Ruotsin kodista oli ollut 3-vuotiaalle raastava.
Syyskuussa Keränen aloitti Suomussalmella koulun. Siellä hän ei ymmärtänyt mitään muiden puheesta eikä opettajakaan osannut ruotsia.
Ja tietenkin 8-vuotias poika keksii tuollaisessa tilanteessa monenlaisia kolttosia. Hän sai tuon tuostakin ojentaa sormensa pulpetille tai seistä pulpetin vieressä.
Kaiken päälle muut oppilaat alkoivat kiusata. Kun Keränen alkoi lopulta oppia taas suomea, hän äänsi sitä ruotsalaisittain. Muut räjähtivät nauramaan.
– En käsitä vieläkään, miten selvisin siitä. Muistan vaan, että oli pimeä ja märkä syksy, maa oli pitkään sula ja satoi.
– Kummallisinta on se, että meitä oli samassa koulussa useampi kymmenen Ruotsissa ollutta lasta. Koskaan, ei koskaan me puhuttu siitä keskenään, Keränen muistelee ja huokaisee perään.
Vasta 1990-luvulla Keränen alkoi jutella muiden sotalasten kanssa, että ai, sinäkinkö olet ollut siellä. Silloin he olivat jo 50–60-vuotiaita.
– Minulla on ollut vaikeaa muodostaa läheisiä ihmissuhteita, Keränen sanoo nyt.
Hän sanoo olevansa myös hyvin omapäinen, minkä hän arvelee myös olevan sotalapsuuden peruja. Muilta sotalapsilta hän on kuullut samanlaisia kokemuksia.
– Me olemme lapsena joutuneet selviämään yksin niin monenlaisista tilanteista. Sitä on vain oppinut pitämään tiukasti kiinni omista asioistaan ja muodostamaan omat mielipiteensä kaikesta, Keränen pohtii.
– Jokin erakkous minuun jäi, hän tarkentaa.
Pääosin Keränen uskoo kuitenkin selvinneen hyvin. Hänellä on vaimo, lapsia ja lastenlapsia. Pikkuveljellä oli paljon vaikeampaa.
Hän joutui jäädä yksin vanhempiensa kanssa kotiin, kun Keränen aloitti Suomessa koulutaipaleen. Kukaan ei osannut kieltä ja koti ei tuntunut pikkuveljestä kodilta. Se oli 3-vuotiaalle hyvin raskasta.
– Kallelle jäi elinikäinen irrallisuuden tunne. Hän etsi äitisuhdettaan vielä aikuisenakin. Lopulta hän alkoholisoitui ja kuoli suhteellisen nuorena, Keränen sanoo hiljaa.
Onko Keränen kokemastaan katkera?
Ei, sitä hän ei koe olevansa. Hän sanoo ymmärtävänsä, että vanhemmat tekivät ratkaisun Ruotsiin lähettämisestä pakon edessä.
Rintamalta oli kantautunut viestejä, että Neuvostoliitto tulee vielä rajan yli. Isäkin oli sairastunut. Vanhemmat ajattelivat lastensa parasta.
– Kyllähän äiti varmasti kantoi syyllisyyttä kaikesta. Ei se ollut helppoa heillekään.
Jälkeenpäin Keränen on kuullut, että samaan aikaan kun hän etsi Nordmalingissa suomalaislapsia ja pikkuveljeään, äiti pakeni yksin lehmien kanssa lähestyvää sotaa. Sairas isä oli viety evakkoon autolla.
– Taivasalla nukkuessaan äiti itki kaiken ikävänsä ja huolensa lehmien kylkeen. Samaan paikkaan hän oppi itkemään murheensa aina myöhemminkin.
Tänä syksynä sotalapsikokemukset ovat palanneet Keräsen mieleen monta kertaa.
Syksy on ollut nytkin sateinen ja maa on ollut pitkään sula. Samalla Eurooppaan tulvii pakolaisia ennennäkemättömällä tahdilla.
Vastaanottajamaissa käydään aiheesta kiivasta keskustelua. Asenteet kovenevat, mikä tekee Keräsen surulliseksi.
– En käsitä miten täältä voi löytyä niin paljon ymmärtämättömyyttä. Meillä on täällä kaikki niin tavattoman hyvin, mutta toiset pakenevat sotaa.
Keränen on samaa mieltä Ruotsin ulkoministeri Margot Wallströmin kanssa, että nyt on suomalaisten vuoro auttaa.
– Meitä autettiin niin paljon sota-aikana. Lahjaksi sen saimme, nyt meidän pitää antaa sama lahja muille.
