Suomessa toteutettiin vuoteen 1970 asti rotuhygieenistä politiikkaa – pakkosteriloinnin kohteeksi joutuminen oli melkoista arpapeliä
Suomessa toteutettiin aina vuoteen 1970 asti rotuhygieenistä politiikkaa, jonka keskeinen osa olivat pakkosteriloinnit. Toimenpiteen kohteeksi joutuminen oli tutkijan mukaan melkoista arpapeliä.
Pakkosteriloinnit kohdistuivat pääasiassa kehitysvammaisiin tai mielenterveysongelmista kärsiviin nuoriin, naimattomiin ja lapsettomiin naisiin, joilla oli alhainen sosiaalinen status.
– Lääkintöhallitus pyrki antamaan niin paljon pakkosterilointimääräyksiä kuin mahdollista, kuvailee suomalaista eugeniikkaa pitkään tutkinut dosentti, filosofian tohtori Markku Mattila.
Rotuhygieenisiä sterilointimääräyksiä annettiin vuosina 1935–1970 noin 4 400, joista 86 prosenttia naisille. Lisäksi myönnettiin yhteensä noin 7 600 lupaa muille eugeenisiin syihin liittyneille steriloinneille, aborteille sekä yhdistetyille aborteille ja steriloinneille.
Luvat eivät pakottaneet ihmisiä toimenpiteisiin ilman näiden suostumusta kuten sterilointimääräykset, vaan niitä haettiin vapaaehtoisesti. Taustalla saattoi kuitenkin olla painostusta ja suostuttelua.
Siirtolaisuusinstituutissa vanhempana tutkijana työskentelevä Mattila on selvittänyt muun muassa toimenpiteiden alueellista jakautumista ja sitä, millaisille naisille niitä tehtiin. Tutkimusta varten hän analysoi koko Lääkintöhallituksen arkiston pakkosterilointimateriaalin.
Lääkintöhallitus teki päätökset pakkosteriloinneista, ja aloitteita niistä tekivät lähinnä kunnat ja mielisairaalat. Vajaamielislaitosten osuus oli yllättäen melko pieni. Pakkosterilointeja määrättiin noin 3 000 vajaaälyisyyden ja 1 370 mielisairauden perusteella.
Kuntien aloitteet kohdistuivat etupäässä naimattomiin ja hoitolaitoksissa asuviin ”vajaaälyisiin” naisiin, kuten ajan terminologia kuului. Mattilan mukaan taustalla oli osaltaan kuntien halu säästää köyhäinhoitomenoissa.
Toinen suuri kohderyhmä oli vajaaälyiset seka- ja aputöistä elantonsa saaneet naiset, jotka eivät asuneet hoitolaitoksissa vaan aivan tavallisesti siviilissä.
Mielisairaalat hakivat pakkosterilointeja erityisesti mielisairaille seka- ja aputöitä tehneille sekä mielisairaille maanviljelijöiden vaimoille.
Kuntien ja alueiden välillä oli suuria eroja pakkopolitiikassa. Suomi jakautui kahtia niin, että Sisä-Suomessa tehtiin suhteessa enemmän aloitteita kuin rannikko-Suomessa, joka ulottui Etelä-Karjalasta aina Lapin korkeudelle.
Myös kunnan tai valtion palveluksessa olevat virkalääkärit saivat tehdä omissa nimissään aloitteita vuodesta 1950 lähtien.
– Jo yksi kunnanlääkäri tai laitoksen ylilääkäri saattoi vaikuttaa merkittävästi sterilointien määrään sen mukaan, kuinka hän tulkitsi lakia. Suomen johtavia kuntia steriloinneissa suhteellisesti tarkasteltuna väestön ja toiminnan keston mukaan oli Korpilahti paikallisen kunnanlääkärin vaikutuksesta.
Myös mielisairaaloiden välillä oli suuria eroja, sillä toisissa tehtiin paljon aloitteita ja toisissa ei juuri ollenkaan.
– Kansalaisten tasavertaisuus ei toteutunut, sillä toimenpiteeseen joutuminen oli melkoista arpapeliä riippuen siitä, missä kunnassa ihminen asui ja mihin mielisairaalaan joutui.